Uusia alkuja

Kevät on aina ollut suosikkivuodenaikani. Toisille syksy edustaa uutta alkua ja mahdollisuuksien kirjoa, minulle sitä on kevät: se on röyhkeänvihreiden versojen ja kuolleistaheräämisen aikaa. 

Kun lumen alta alkavat paljastua leskenlehdet ja koiranpaskat, jokainen solu minussa huutaa:

taas tästäkin selvittiin. 

Nyt se huuto tuntuu vieläkin konkreettisemmalta.

 

Moni on sitä mieltä, että minulla oli matkassani tukku enkeleitä koska nousin omin jaloin kolariautosta ulos. Ajatus on minusta suloinen ja ihana, vaikka en siihen ihan täpöllä uskokaan. Uutisia katsellessa tuntuu julmalta ajatella, mihin hittoon jäivät enkelit heiltä joita tulikin noutamaan ruumisauto ambulanssin sijaan?

Ja jos enkeleitä on olemassa niin eikö niitä pitäisi sitten olla kaikille tasapuolisesti? Tai jos kaikilla ei ole niin sitten ei ole kenelläkään?

Minun on helpompi ajatella, että olin vain pirun onnekas. Että kaikki oli vain puhdasta sattumaa. Että en selvinnyt siksi, että olisin mukamas jotenkin erityisen hyvä ihminen, jonka aika ei ollut vielä lähteä. Enkä siksi, että minulla on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa. 

Moni joutuu lähtemään näistä bileistä kesken pois. Moni asia jää kesken, moni elämä jää kesken.

Lopulta kaikki jää aina kesken.

Ainoa asia, mihin ihminen voi itse edes vähän vaikuttaa on se, kuinka paljon jää kesken.

 

Mikä on tärkeää? Kuka on tärkeä? Kenelle näytän liian harvoin, että välitän? Annanko pelon ja häpeän olla esteenä elämälle? Mikä riita on niin iso, ettei sitä voi muka sopia? Mikä kauna pelkkää turhaa painolastia selkärepussa? Voinko tulla toista vastaan? Suostunko näkemään omat virheeni, oman paskuuteni ihmisenä?

Voinko antaa toiselle anteeksi? 

Voinko antaa itselleni anteeksi?