Valmis

Viisi vuotta sitten, kauniin kesän kynnyksellä oli juhlan aika: valmistuin kulttuurituottajaksi.

Sain ystävältäni lahjan: uniikkikorun, minulle vartavasten tilatun riipuksen. 

Koru oli kaunis ja nokkela, niin kuin antajansakin. Pyörittelin sitä käsissäni, luin tekstiä uudelleen ja uudelleen. VALMIS. Mitä se oikein tarkoittaa? Tunsin mustan möykyn painavan rintakehää. Tässäkö tämä nyt on? Nytkö olen siinä pisteessä, mihin olen aina halunnut?

On ammatti, on työ. Mutta entä sitten?

Tässäkö tämä nyt on?

Käytin korua muutaman kerran, sitten se jäi laatikkoon. En ollut valmis. En halunnut olla valmis. 

Sitten tapahtui paljon. Asioita meni rikki, ja minä menin rikki. Koska niin piti tapahtua. Ja jostakin sieltä, kaiken kuonan ja paskan seasta hitaasti mutta varmasti kaivautui ihminen, joka joskus olin mutta joka olin unohtanut olevani. 

Tänä talvena pengoin korulaatikkoa ja tuttu riipus tipahti kädelleni. Tuijotin sitä kuin herätyksen saaneena.

Minä en ole koskaan valmis. Ja juuri siksi, minä olen aina valmis. 

Nyt koru kulkee kaulassani päivittäin. Muistutuksena siitä, että vihreä valo palaa koko ajan. Minun tehtäväni on ainoastaan päättää, ylitänkö tien vai en.