Valse triste eli joko saa lähteä?
Lieneekö eilisen räntäsateen syytä, että ajatuksetkin lähtivät askartelemaan yhtä hilpeissä asioissa. Kuten kuolemassa. Tai tarkemmin sanottuna itsemurhassa.
Kaveri kertoi iäkkäästä isästään, joka oli sairastanut pitkään. Lopulta tilanne oli se, että yksin ei tästä eteenpäin enää pärjättäisi vaan ulkopuolinen apu olisi välttämätöntä. Isä teki oman valintansa: käveli Saimaan syliin ja sinne jäi.
Kun kaverilta kysyttiin, mitä ajatuksia isän teko herätti, hän sanoi ymmärtävänsä sen hyvin.
Se oli ihan oikein.
Minuun tuo vastaus teki suuren vaikutuksen.
Oikeaoppisesti hänen olisi tietysti kuulunut olla isälleen vihainen, syyttää tätä pelkuriksi joka ei ajattele lainkaan läheisiään ja heidän tuskaansa. Näinhän itsemurhan tehneitä kuuluu syyllistää. Kun vähän aikaa sitten joku yritti päättää elämänsä hyppäämällä junan alle kotikaupunkini rautatieasemalla keskellä kirkasta päivää, internetissä nousi paskamyrsky saman tien. Että miten nyt tuolla tavalla toisten nähden, siellä oli ihmisiä ja lapsiakin paikalla. Olisi nyt vähän ajatellut.
Varmasti hän ajattelikin, hyvin paljon ja kaikenlaista. Ehkä hän halusi tulla nähdyksi, kenties ensimmäistä kertaa elämässään. Tai sitten hän ajatteli vain oman kärsimyksensä lopettamista. Eikä sen ajatuksen rinnalle paljoa muuta mahdukaan.
Saatan olla tunnevammainen, mutta en osaa syyllistää ketään siitä, että hän haluaa lähteä pois bileistä silloin kuin siellä ei enää ole hauskaa. Ihailemme pitkää ikää, mutta samalla ajamme vanhustenhuollon resurssit niin alas kuin vain mahdollista. En ihmettele yhtään, miksi joku menee mielummin järveen kuin palvelutaloon. Enkä syytä hoitajia, he tekevät varmasti parhaansa niillä eväillä, jotka on annettu.
Kun mummo sanoo, että nyt ei muuten huvita tämä elämä enää yhtään, me iskemme masennuslääkepurkin kouraan ja sanomme että otahan kuule siitä niin piristyt. Jos on käyttänyt nuoruutensa pommikoneita pakoon juoksemiseen ja aikuisuutensa raskaaseen työntekoon ja perheestä huolehtimiseen, pitääkö vielä yhdeksänkymppisenäkin olla pirteä ja reipas?
Vai saako jo luovuttaa?
Nuoren ihmisen kohdalla kuolema tuntuu tietysti aina epäoikeudenmukaiselta, tapahtui se sitten oman käden kautta tai muulla tavalla. Varsinkin jos pienet lapset jäävät ilman äitiä tai isää. Mutta joskus se tuska ihmisen sisällä vaan on niin suuri, että se hautaa alleen kaiken muun. Silloin kauhealta kuulostava ajatus siitä, että omien rakkaiden on parempi olla jos minua ei ole olemassa, tuntuu täysin loogiselta.
Tuomitsemisen sijaan me tarvitsisimme enemmän ymmärrystä. Ehkä silloin avun pyytäminenkin olisi helpompaa.
Ja siltikin on ja tulee aina olemaan heitä, jotka eivät apua edes halua.