Yksin

Kun mietin rakkaimpia lapsuusmuistojani, mieleeni nousee heti yksi kuva.

Istun mummolan ikkunattomassa vaatehuoneessa, yksin. Ovi on kiinni, sen toiselta puolelta kuuluu vaimeaa puheensorinaa. Aikuiset ovat siellä, minä olen täällä. 

Yksin. 

Lattialla vieressäni on vino pino lehtiä, Seuroja ja Hymyjä ne taisivat enimmäkseen olla. Selailen niitä, katselen kuvia, uppoudun lukemaan pitkiä reportaaseja. Luen yhä uudelleen ja uudelleen Kekkosen kuolemasta ja Palmen murhasta. Kaikki traaginen kiinnostaa eniten, tietenkin. Jo silloin. 

Ja minä olen yksin.

Yksin. Ja onnellinen. 

Melkein kolmekymmentä vuotta myöhemminkin pääsen yhä kiinni siihen samaan tunteeseen. Siihen onneen ja autuuteen, minkä voi saavuttaa vain sulkeutumalla mahdollisimman tiukasti omaan universumiinsa. Vaatehuoneeseen, jonne maailman pahuus ei yllä muuten kuin rapisevien aikakauslehtien sivujen kautta. 

Vuosikausia ajattelin, että minussa on jotakin vikaa. Tämä maailmahan on sosiaalisten hölöttäjien, jotka hädin tuskin käyvät edes paskalla yksinään, joten heihin verrattuna minussa täytyi olla jotakin pahasti vialla. 

Ajattelin, että nyt minä saatana rupean sosiaaliseksi vaikka väkisin. Ja rupesinkin. Ja tein töitä, joissa ei juuri muuta tehtykään kuin oltu tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Ja olihan se ihanaakin, en minä sitä sano. Ihmiset ovat ihania, aina silloin kun eivät ole perseestä. 

Mutta nyt. Nyt, kun henkinen romulaatikkoni kolahtelee paiskoessani sinne kaikenlaista vuosien varrella kertynyttä roinaa, menköön sosiaalisen ihmisen maski sinne kaiken muun mukana. Ja annettakoon tilaa sille vaatehuoneessa möllöttäjälle, joka kyllä hänkin sieltä tulee pois, ennemmin tai myöhemmin.

Ja sanoo kyllä sanottavansa, sitten kun itse haluaa.