Ei, en nukkunut- korjasin vain silmien asentoa

En tiedä mitään hienompaa, kuin illan oman löhöhetken kun kaikki päivän askareet on tehty. Sälli tuhisee sängyssään, eläintarha on hoidettu ja ruokittu. Sitten vain sohvalle ja omien rakkaiden sarjojen aarreaittaan. Nyt vain tämän tuplaraskaushormonin myötä väsymys alkaa iskeä aikaisemmin kuin ennen, ja usein käy niin että jo ennen kello kymmentä silmäni on painuneet kiinni. Ja ellei mies satu olemaan kotona, havahdun horroksestani parin tunnin kuluttua, laitan kesken jääneen sarjan uudelleen pyörimään ja alan sinnikkäästi uudelleen katsoa sitä. Vain havahtuakseni sohvalta niska kipeänä aamuyön pikkutunneilla, jolloin myönnän häviöni ja siirryn sänkyyn. Eilen illalla oli jälleen samanlainen tarina. Onnekseni ehdin tuhoamaan tarkkaan nahistettujen juustonaksujen (edellisenä iltana avattu ja tahallaan auki jätetty, mikään ei ole parempaa kuin nahistetut naksut. Harmi vain ettei kärsivällisyyteni useinkaan riitä tämän täydellisen jalostuksen kunnialliseen loppuun viemiseen…) lopun pussin pohjalta ja näkemään maanantaisia Täydellisiä Naisia siihen saakka, kun Bree lähti vain uimapatja suojanaan karkuun uima- altaasta. Ehdin siis kokea sen kertaisen opetuksen sarjasta: älä koskaan kokeile mitään uutta. Ainakaan jos olet tottunut elämään nuhteellista ja kurinalaista elämää. Kun taas me, jotka jopa kauppareissua piristääksemme kokeilemme, kuinka tilaavievästi ja ärsyttävästi auton saa parkkeerattua ja jännityksellä palaamme autolle vilkuillen, näkyykö sakkolappua, emme näe tarvetta tehdä jokaista tyhmää tempausta yhden illan aikana. Jokaiselle päivälle pitää jättää jotakin. Eikä näitä uusia asioita kerran päivässä pidä myöskään jättää uuden vuoden lupaukseksi, kuten ystävämme Ross opetti maailman parhaimmassa komediasarjassa, Frendeissä. Nahkahousut voivat aiheuttaa ongelmia talkin ja rasvan kanssa. Tai jos ne nahkahousut jumiutuvat kesken treffien, älkää soittako Joeylle. Iamen.

Tänään on luvassa kotiäitiyspäivä, siis sellainen jolloin puen ruutumekon ja esiliinan päälle ja laitan vielä punaisen rusettipannan päähän (yeah, in my horrordreams, tämä päivä menee yövaatteissa siihen asti kun sisko saapuu) ja alan puunata taloa. Vielä, kun sälli on hereillä, voin helposti imuroida ja kerätä tuota loputtomalta tuntuvaa lelumäärää, mikä alkaa olla aika vaativaa jo. Vaikka olen vasta parin viikon kuluttua raskauden puolessa välissä, mahani alkaa näyttämään siltä, että voisin kevyesti väittää poliiseille jäätyäni ylinopeudesta kiinni, että olen menossa synnyttämään. Jäisi sakkolappu saamatta ja kunniasaattueella pääsisi lähimpään sairaalaan. En voi edes ajatella, mikä on kokoluokkani heinäkuun kolmenkymmenen asteen lämpötiloilla. Uskoisin, että olotila vastaa rannalle hyytynyttä valasta. Siivoukseen palatakseni, ajattelin olla todella ahkera ja vaihtaa myös petivaatteet (saapa mies kotiintullessa ihmetellä, miksi…) sekä liottaa vessan. Onpa sitten mukavampi oksentaa vessaan ehtiessä, ei tarvitse tuijottaa jokaista pöly- ja paskakiehkuraa siellä pöntössä. Ja ehkä myös voisin pestä lattiat. Lisäksi kokeilen taas korvieni välistä pulpahtanutta ruokaohjetta, joka on juustoinen kanakeitto. Saas kahtoo, mitä siit sitte tuleepi, mutta hyvillä yrityksillä mennään. Siitä lisää sitten, kun kokeilu on päättynyt.

Päästäkseni vielä hiukan kertaamaan, odotan siis kaksosia. Lääkärissä sanottiin että pahoinvointi ja väsymys ovat siksi niin voimakkaita, kun saan raskaushormonia tuplana. Luotan siis siihen, että tuplahormoni on syynä tähän raskausdementiaan ja hajamielisyyteen, jota olen kyllä kokenut lapsesta asti, mutta joka on korostunut raskauden aikana. Hyviä esimerkkejä on mm. se, kuinka sälli meinasi saada nokkamukiinsa veden sijasta kahvia. Oikosulku. Siis totaalinen. Auts. Onneksi kaverini huomautti asiasta ja ehdin vaihtamaan sisällön ennen kuin nokkamuki meni pojalle asti. Seuraavaksi olin keräämässä päivällisen jälkiä pöydästä. Ihmettelin, miksi maitopurkki ei mahtunut kaappiin. No, ehkä siksi, kun se oli lautaskaappimme, eikä suinkaan jääkaappi. Eilen illalla sain pyyhittyä pöydän iltapuuron jäljiltä. Huomasin, että tarvitsen vielä tiskirättiä.  Tiskirätti? Siis se sama sininen juttu joka oli kädessäni kymmenen sekuntia sitten kun kuljetin sitä sen kahden metrin matkan keittiön pöydän äärestä tiskialtaalle. Etsintä alkoi tällä liiankin laajalla alueella. Edes sälli ei sitä ollut ehtinyt ryöstää. Pyörin, etsin ja ihmettelin. Lopulta syttyi eräänlainen lamppu, avasin roskiksen ja mikä siellä olikaan päällimmäisenä? Minun rakas sininen tiskirättini, arkeni valo, päivieni ilo, se ihana käteni jatke jonka kanssa tuhtaan milloin missäkin nurkassa <3 Miten saatoinkaan heittää hänet epähuomiossa roskiin? Vuolaan anteeksipyytelyn jälkeen yhteistyömme jatkui taas, ja on toiminut myös tänä aamuna. Vannoin etten tee samaa temppua toiste. Ja eilisillan kohokohta oli, kun löysin maailman rakkaimman käsi/kasvorasvani! Olen jo kuukauden etsinyt sitä pojan lelujen joukosta, vessan kaapeista, sängyn alta, niin mahdollisista kuin mahdottomistakin paikoista. Eilen se löytyi! Eikä tarvinnut kuin käyttää silmiä. Se oli mikron päällä vitamiinipurkkieni takana. Siis paikassa, jota käytän joka päivä ja monta kertaa. Oliko kyse sokeudesta vai silmien ja aivokapasiteetin yhteistyökyvyttömyydestä? Ei, vaan raskaudesta. Eli, jos siis hajamielisyyteni nyt jo loukkaa elämäni tärkeimpiä asioita, mitä se saattaa aiheuttaa ajan kuluessa? Niin kauan kun sälli on puhtaissa vaipoissa ja täynnä ruokaa, elukoilla ruokaa ja talon ovet lukossa, olen tyytyväinen, enkä huolissani. Ja kunhan en unohda sälliä kauppaan tai sitä, että olen parisuhteessa. Näillä on hyvä jatkaa.

Lopuksi vielä on pakko hehkuttaa; huhtikuussa kannattaa alkaa seuraamaan televisiokanava nelosta. Koukuttavan ihana, täydellisen koominen ja kuitenkin rikollisen jännittävä rikoskomediasarja Castle palaa ruutuun ensimmäisen tuotantokauden jaksoilla <3 Ihanaa! Huonoa on, että se tulee yöllä yhden jälkeen, mutta se sopii yökyöpeleille ja niille, joilla on tallentava digiboksi. Onni ja autuus nykyajasta! Castle ja huhtikuu. Vielä pieni mainonta musiikkimaailmasta. Klamydian solisti, Vesku Jokinen, on  napannut pari lapsuudenystäväänsä Vaasasta ja julkaisee pian soolomateriaalia nimellä Vesku Jokinen & Sundin pojat. He ovat saattaneet vanhoja kotimaisia kappaleita 2000- luvulle sopivaksi. Työn otti tehtäväksi juuri oikea henkilö, sillä räväkkyydestään huolimatta en tiedä ketään toista, joka arvostaisi Suomen kulttuuria ja musiikkia paremmin kuin Vesku Jokinen. Musiikki on siis rakkaudella ja arvostuksella tehty. Facebookissa on ennakkomateriaalia kolmentoista sekunnin verran kappaleesta ”Olen suomalainen” ja senkin kuunneltuani voin vain jäädä odottamaan, että koko levy ilmestyy ja pääsen ostamaan sen. Ja saattamaan kaksoset musiikillisesti ajan tasalle. (Jopa ne, jotka eivät välitä Klamydian musiikista, voivat ennakkoluulottomasti kuunnella tätä tuotosta hieman, sillä uskon sen toimivan myös hienostuneempaan sävelkorvaan)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *