Kävin mielenkiintoisen keskustelutyngän työtoverini kanssa erään vuoron aikana. Se jäi tosin todellakin tyngäksi, kun molemmat meistä on hieman huumorintajuisia persoonia ja molempien mielikuvitus tekee ylitöitä. Jo keskustelun alusta tiesi, ettei se tiedä hyvää.

Aloin taas kerran tuskailla, kuten monesti ennenkin, kuinka nopeasti kaksosraskaus on ottanut vatsani haltuunsa. Hädin tuskin puolessa välissä ollessani jokainen osaa päätellä, että olen raskaana. Tätä surkutellessani availin keittiömme kylmäkaappeja ja vetolaatikoita etsien jotain suuhun laitettavaa. (Totesimme samaisena kertana työtoverini kanssa, ettei keittiömme tarjoa mitään ruokaa enää viiden vuoden työskentelyn, ruokailun ja napostelun jälkeen, ne alkavat tunkea korvistakin ulos. Vakuuttavaa tulla kylmiöstä ulos ja kävellä kassalle kertomaan toverille, ettei meillä ole mitään ruokaa. Asiakas, joka juuri on kassalla tekemässä omaa carte- tilaustaan, katsoo epäuskoisesti. Niin, vilkaise ympärillesi ennen kuin avaat liian suuren suun. Vaikka se suu jäisikin ilman ruokaa) Jälleen palatakseni asiaan, työtoverini kertoi oman mittakaavansa liialliselle läskille. ”Mun mielestä sillon täytyy tehdä jotain, jos maha peittää häpykarvat. Tai siis ettei sen yli enää näe karvoja”, totesi työtoveri. Kahvi, jota olin nielemässä, purskahti nenäni kautta ilmoille, sillä kenelläkään muulla en ole kuullut vastaavaa mittausmenetelmää. Seuraavaksi jätin haaveen kahvista kokonaan, kun hoksasin ratkaisun tähän mittaukseen. ”No, sitten ei parane kuin antaa rehottaa ja kasvattaa lisää, että ne taas näkyvä. Ottaa vaikka muotovaahtoa ja kammata ne niin pystyyn, että edes latvat näkyy”, aloin suunnitella tai jakaa omaa tietotaitoani. Työtoverini jalosti tätäkin suuntausta aina parturien tarjontalistojen laajentamiseen asti, jolloin minä vielä keksin lisätä vaa´an partureiden oville. En kerro tästä ajatusjuoksusta juuri sen enempää, jokainen miettiköön itse bisnesmahdollisuuksia.

Tuon keskustelun jälkeen jäin itsekseni miettimään lihavuuden mittausta. Vaikka olisi millainen karvoitus, maha voi hyvinkin helposti peittää sen. (Oli se itsekin pakko tarkistaa, vaikka lopputuloksen tiesinkin) Anteeksiantavammat ihmiset on tyytyväisiä siihen, että näkee varpaistaan kärjet. (Minä näen vielä osan jalkapöytäänikin,nooooou hätä!!!!Ja kengänkokoni on kuitenkin 38, ei 48) Minkä minä sitten pitäisin mittauksissani tavoitteena? Vaikka raskaana olenkin, koen sen niin että vain vatsallani on oikeus kasvaa, perseen ei tarvitse levitä. Mahaa siis saa tulla rauhalliseen tahtiin, sen olen jo hyväksynyt. Mutta sitäkin realistisesti. Pakko niitä kiloja on miettiä, ettei ainakaan yhtään turhaa kaloria, ihan raskauden loppuakin ajatellen. Aion todellakin päästä liikkumaan viimeiseen asti. Valmiiksi ylipainoisena täytyy hieman korjata vanhoja ruokailutapoja, vaikka toiset sanovatkin että juuri nyt saat laittaa suuhusi mitä haluat. Juuri nyt en nimenomaan saa, sitten kun talossa juoksee kolme alle kaksi vuotiasta, silloin voin laittaa juuri sen mitä lattialta satun löytämään. Nyt täytyy kuitenkin pitää hieman pelivaraa ja ajatella pitkällä tähtäimellä. Vaikka olisi kuinka helppoa tuhota Maraboun maitosuklaalevy Hesen mega- aterian jälkeen, on kuitenkin parempi muistaa tilata siihen ateriaan light- limu. Ettei tule turhia kaloreita.

Liikkumisen lisäksi myös muut käytännön asiat täytyy ottaa huomioon lihomisessa. Kuinka sheivaan jalkani tai hoidan muuta karvoitusta, kun maha alkaa kokoluokaltaan vaatimaan tiettyjä kevätjuhlaliikkeitä? Kuinka raspaan kantapääni? Entä, se kaikkein tärkein: miten leikkaan varpaankynteni, jotka kasvavat sellaista vauhtia, että ellei niitä viikkoon leikata, voin kiivetä jo puuhun niiden avulla? Aaaaargh! Yksösraskaudenkin alussa näitä pohtisin, mutta kaikki hoitui loppuun saakka. Ei ongelmia. Nyt jonkinlainen maalaisjärki sanoo, että loppuvaiheessa selkäranka ei venykään niin paljon nahkoineen, että pääsisin taipumaan varpaisiin saakka. Enkä ala siistiä alapääkarvoitusta, ellen näe sitä, suurin osa onnettumuuksista tapahtuu kotona kylpyhuoneessa.

Kunhan  pääsen tästä huolenaiheesta, on aika alkaa jakaa teidän kanssanne tietoutta turvakaukaloista. Nyt kun niitä tarvitaan kaksi, täytyy katsoa hintaa hieman tarkemmin, unohtamatta kuitenkaan sitä että turvallisuus on kaikkein tärkein. Eli, testitulosten katselua, kokemusten kyselyä ja tietysti eräänlaista turhautumista odotettavissa.

p.s. Kun viime kirjoituksessa mainitsin laittavani ruokaa, täytyy onnistunut keittiökokeilu jakaa muidenkin kanssa suurten suositusten kera. Eli ensin laitoin ihan normaaleja Atrian broiskun koipia uuniin ja annoin oikein mureutua siellä. (Tunnin verran 200asteessa, puoli tuntia 175 ja puoli tuntia jälkiuunilämmöllä) Oli hivenen helppo ”perata”, koiratkin saivat makupaloja kanojen nahoista. Muutama pilkottu peruna, keittovihannespussi ja kaksi kanaliemikuutiota, lisäksi hiukan suolaa ja pippuria. Kaikki kiehumaan. Kun liemi kiehui, lisäsin vielä joukkoon maun tuojaksi Knorrin suurustetun kanakeittopussin. Ei välttämätön, mutta aromit sopivat joukkoon. Sitten vielä perinteistä koskenlaskijaa n. 2/3 paketista. Sitten vain välillä hämmentäen, ettei laskija pala kiinni pohjaan. Perunoiden kypsyttyä levy pois päältä ja kansi kattilan päälle. Tein keiton Arabian padassa, niin vielä levyn jäähdyttyäkin keitto sai oikein hautua. Poika söi, äiti söi, mies söi, kaikki söi. Oikein hyvällä ruokahalulla. Nam. Alkuviikosta tein vielä mielihalujeni vallassa uunilohta, tietysti muusilla. Muusista ei sen enempää, paitsi jos tahdot siitä oikeasti hyvää, niin tee se jauhoisista perunoista. Vatkaat ennen minkään lisäämistä perunat jo kunnolla soseeksi. Lisää puoli, ehkä vähän enemmänkin, pakettia voita ja vatkaa. Lopuksi loraus maitoa ja aavistus suolaa. Niin täydellistä ja täyteläisen makuista kiitos voin kanssa läträämisen. Eikä tule kokkareita, kun käyttää jauhoisia perunoita ja soseuttaa ensin kunnolla pelkät perunat. Lohifileeseen sovelsin jälleen itse maut omien hormonieni avulla. Koska lohi oli läheisen kaupan tuoretiskiltä ja ainoa, miten sitä oli käsitelty, oli ruoto ja piikit pois, saatoin heittää sen vuokaan lepäämään. Hiukan suolaa ja pippuria, kalamaustetta, tilliä, valkosipuli- ja sipulijauhetta. Sitten voitelin koko komeuden smetanalla. Koko purkki siihen meni tietysti. Ja viimeisenä silauksena päälle kolmen sipulin kerma. Silppusin vielä porkkanoita kalan reunoille hautumaan kerma-smetana-höysteeseen. Jälkeenpäin harmittelin, että olisin voinut sirotella pinnalle vielä juustoraastetta. No, ensi kerralla sitten. Namnam. Ja mistä juttu alkoi? Siitä, että pelkään lihomista.