Luontoäidin leikittelyä

Pakko purkaa ajatuksia sällinkin ollessa päiväunilla. Kaiken aluksi minun on myönnettävä, että olen armottoman riippuvainen tämän päivän sosiaalisesta mediasta, etenkin facebookista. Siellä on uskomattoman hauskaa katsella ja ihmetellä (lue; arvostella) toisten ihmisten elämää. En varmasti ole ainoa, mutta kuulun niihin harvoihin, jotka asian julkisesti myöntävät, että kaverilistoihini kuuluu sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa en todellakaan viettäisi vapaa- aikaani, mutta heidän päivityksensä ovat niin omaa luokkaansa, etten ole voinut enää poistaa heitä listaltani sen jälkeen, kun huolimattomasti olen kaveripyyntöön vastannut. Etten vaikuttaisi turhan jeesustelevaiselta, kirjoitan  uskovani, että tämä toimii myös toisinpäin. En ehkä yllä kauniit ja rohkeat- kategoriaan, mutta jonkinlaista hupia puolitutut saattavat päivityksistäni saada. (Tai sitten jälleen luulen itsestäni liikoja….)

No, btw, olen suurella ilolla ja inholla seurannut erään tuttuni päivityksiä. Taustoja kerron sen verran, että hän on oikeastaan livenä ihan mukava, jos korvien välinen suodatin toimii. Olemme muutaman samanhenkisen ystäväni kanssa pariinkin kertaan miettineet, että tämä yhteinen tuttumme sairastaa todennäköisesti käänteisanoreksiaa. Asiaa mitenkään suurentelematta, hänen leveytensä vastaa myös hänen pituuttaan. Hän myös syö niin, ettei ole pelkoa leveyden pienenemisestä. Hän  ei näe ulkonäössään tai painossaan mitään vikaa. Selkäsäryt ovat häntä vaivanneet jo kauan, eikä mikään työ maistu ja kaikki on muutenkin raskasta. Veden juonti vastaa sitä luokkaa, että aikuisiän diabetes olisi kohtuullisen onnistunut diagnoosi. Lääkärillä hän ei ole vaivautunut moneen aikaan käymään, kun lääkärit aina tarttuvat painoon, vaikka sehä  ei siis voi olla syynä, kun omasta mielestään hän on ihannepainoinen. Ihanaa tässä ihmisessä, joka hikoilee jo kävellessään olohuoneensa sohvalta oven postilaatikolle on se, että hän vaivautuu/jaksaa käydä suihkussa noin kerran viikossa. Olin taannoin todella iloinen hänen puolestaan, kun hän löysi elämäänsä miehen. Nyt olen kuitenkin joutunut miettiä asiaa uudestaan, sillä hän on jollakin sortilla onnistunut hankkiutumaan raskaaksi. Enkä nyt tarkoita, etteivätkö lihavillakin olisi oikeus onneen tai haluamaansa elämään, vaan ennemmin ihmettelen luontoäitiämme. Tiedän muutaman ihmisen, joiden elämä on täydessä tasapainossa töitä myöten, mutta sitä toivottua ja ansaittua perheenlisäystä ei kuulu vuosien yrittämisestä huolimatta. Sitten, alle puolen vuoden varoitusajalla ihminen, joka ei jaksa itsestään pitää huolta ja jonka omallekin terveydelle on raskausaika on vaarallinen, paukahtaa paksuksi vaikka kaikki perheenperustamisen peruselementit puuttuvat. Mikäli kyseinen ihminen ei jaksa pitää itsestään huolta, niin kuinka sitten pienestä lapsesta? Lapsi ei kuitenkaan ole taikasauva, mikä muuttaa kaiken hyväksi. Ja se todellakin vaatii hoivaa silloinkin, vaikka itsellä olisi mikä vaiva.

Näihin hänen tilapäivityksiinsä, en ole osannut päättää, nauraisinko vai itkisinkö. Hänellä alkoi kaikki raskausajan vaivat heti, kun raskaustesti näytti plussaa. Ja tilapäivitykset vaihtuivat tunnin välein, ensin valitettiin kun mikään  ei pysynyt sisällä. Sitten parin tunnin kuluttua mietittiin, kuinka ihanaa olisi saada  pizzaa. Seuraavat kaksi tuntia ja pizza oli syöty hyvällä ruokahalulla. Ja seuraavat päivät taas pahoinvointia. Suurin myötätuntoni niitä kohtaan, joilla oikeasti on pahoinvointia. Mutta, ihminen joka ei edes ole raskautensa alussa kunnolla ja alkaa valittamaan pahoinvoinnistaan, saa hieman niskakarvoja pystyyn sellaiselta, joka juuri on oksentanut keskelle eteistä, taiteillut niin, ettei vuoden ikäinen lapsi ole mennyt lutraamaan ”sen kivan lätäkön” kanssa ja sitten vielä siivonnut uusi oksennus kurkussa edellisiä pois. (Ei, maailma ei pyöri minun ympärilläni, mutta turhan valittajat on rasittavia. Olen oksentanut talossamme lähes joka huoneeseen nykyisen raskauteni aikana, sillä pahoinvointini on yllätyksellistä ja voimakasta, mutta enpä ole vaivautunut sitä jokaisen facekaverin kanssa jakamaan….)

Lisäksi mieleni tekisi palauttaa tätä tuttavaa maan pinnalle siinäkin, että hän ei pääse ”raskaus”kiloistaan eroon synnyttämällä, hänen elämänlaatunsa ei parane eikä ulkonäkö ainakaan kohene synnytyksen jälkeen. Lapsi ei ole ongelmien ratkaisija, vaan onnen täydentäjä. Kyllä sitä minäkin vielä reilu vuosi sitten meikkasin, käytin geelikynsiä ja sheiveröin jalkani päivittäin/viikoittain, mutta nykyään meikkipussini ympärille on kiertynyt kaunis seitti hämähäkkien vallattua sen vessamme kaapissa. Olen myös todennut pysyväni talven yli paremmin lämpimänä antaessani talviturkin kasvaa. Ja tekokynnet? Hah! Suihkussa käyn joka päivä ja huolehdin siisteydestä ja hygieenisyydestä, mutta nuo ylimääräiset jutut olen jättänyt suosiolla. No, jännityksellä odotan ja samalla toivon, että tuttavan tukijoukot olisivat hyvät mukana ja hänen paikkakuntansa terveydenhuolto sitä luokkaa, että kaikki sujuisi niin raskaudessa kuin raskauden jälkeenkin hyvin.

Lopuksi tähän ajatukseen haluan vielä painottaa, ettei minulla ole mitään lihavia vastaan. Itsekin olen ylipainoinen ja etenkin perseestäni näkee oikein hyvin, että ruoka ja etenkin suklaa on maistunut oikein kovin. En ole myöskään ulkonäkörasisti. Syy, miksi en ihmisen elämäntilanteesta ole innostunut on siinä, ettei hänellä ole valmiuksia hoitaa lastaan, koska hän jättää itsensäkin huomiotta. Myös se, että hän kuuluu inhoamieni sossuluukun kuluttajien kaartiin, kun mikään työ ei sovi hänelle, tukee mielipidettäni. Jos edes mies olisi kunnollinen, tilanteessa voisi olla toivoa, mutta ei. Kaksi ihmistä kotona jaksamatta tehdä mitään, molemmat lähempänä kahta- kuin kolmeakymppiä . Onko asian puolestapuhujia?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *