Siis. Aina kun lapsi nukkuu päikkäreitä, se kannattaa tosissaan käyttää hyödyksi. Joko nostamalla jalat kohti kattoa ja nauttia siinä samalla pari kupillista kahvia. Tai vaihtoehtoisesti hoitaa jotain sellaisia asioita, jotka on helpompi tehdä päikkyaikaan. Vaikka soittaa eri virastoihin asioiden hoito mielessä. Tänä hienona nykyaikana, kun internet valtaa alaa ja kaikki palvelut siirretään sinne henkilökunnan vähentämiseksi, on hyvin vaikea tavoittaa elävää ihmistä luuriin. On tietyt asiakaspalvelut, joihin saa oikeasti jonottaa sen tunnin verran. Ja nämä asiakaspalvelut on parhaimmillaan maksullisia, tietenkin.

No, koska tänään oli sikäli harvinaisen olotilan päivä (lue: kaikki mikä käteen sattui ei mennytkään suuhun/suu ei auennutkaan joka kerta kun käsi nousi), päätin sällin mentyä unilleen syödä aamupalaa. (Aamutakissa aamupäivä kahdeltatoista, aijaijai <3 ) Syömiseni on hieman hitautunut raskauden myötä, sillä ahminnalla ilmeisesti ärsytän kaksosia ja ne lyövät kaiken alaspäätyvän vastapallona takaisin. Aamupalaani saattoi upota siis noin puoli tuntia. Sitten nappasin aamukahvini numero kuusi ja aloitin siitä ärsyttävimmästä asiakaspalvelusta, eli siitä jonne saa jonottaa kauiten. Annoin hälyttää…”Asiakaspalvelussamme on juuri nyt ruuhkaa, palvelemme teitä hetken kuluttua, tilulilalilaliiiiliiililaaaa……” Ärsyttävyydestään huolimatta hyvin tarttuva kappale, kun se soi korvassa monta minuuttia putkeen. Sain kahvini juotua, laitettua veljentytölle välipalaa, pyyhittyä pölyt, ruokittua eläintarhan ja käytyä jopa vessassa. Tilulililalulilaa jatkui edelleen, välillä autonomisen äänen kertoessa ruuhkasta ja pahoitellessa sitä. Täytin pesukoneen ja sain sen käyntiin, katsoin kellosta sällin nukkuneen jo reilun tunnin. Aloin katsoa digiboksin aarrelaatikosta edellisen viikon tallennuksiani. Toistuva sävel hivenen häiritsi katseluitani, mutta tästä tietoisena en valinnutkaan suosikkisarjaani katsottavaksi. Kun tilulilalilulaata oli kuulunut lähes tunnin ja sälli siis nukkunut melkein puolitoista, itkuhälyttimestä kuului lapsukaisen iloinen rallatus siitä, että ensimmäiset päikkärit menivät siinä. Olen äitiyden myötä tullut niin taitavaksi puhelimeen puhujaksi puhelimen ollessa posken ja olkapään välissä, ettei tuottanut suuriakaan vaikeuksia hakea poikaa sisälle ja kuunnella tilulilaalulilaata samalla. Ehdin maitopullon sällille antamaan ja suututtamaan herran kieltämällä häntä menemästä työpöytäni laatikoille, kun asiakaspalvelusta vastasi oikein miellyttävän kuuloinen naishenkilö. Kiellettyäni sälliä, tämä oletettavasti loukkaantui ja aloitti huudon. Yritin selittää asiaani pienen laseja rikkovan huudon läpi, ja kun asiakaspalvelija viimein sai suunvuoron, hän sai sanottua vain ”Anteeksi, mutta nyt en kunnolla kuullut, voisitko toistaa?” Turhautumiseni puhelimessa roikkumiseen, ärsyyntymiseni kasvavaan puhelinlaskuun ja korvien alkaessa särkeä sällin huudosta totesin vain: ”Viimeisen tunnin jonotuksen ajan olisit kuullut, kun tuo lapsi vielä nukkui, mutta eihän tästä enää mitään tule. Palaan asiaan toiste. Ja anteeksi töykeä äänensävy, ei se sun vikasi ole että teitä on siellä yksi vastaamassa sadalle soittajalle”. Ja juu, sen verran törkeä olin, että löin luurin korvaan. Pyysin kuitenkin itseäni anteeksi ja annoin ymmärrykseni, mutta se oli sillä hetkellä paras mihin pystyin. Heitin puhelimen pöydälle ja nappasin sällin syliin ja vein sen leikkimään legoilla, jolloin harmitus taas yhdestä kiellosta unohtui. Kun näitä korkeaäänisiä lasinsärkijöitä on täällä kolme, pidän erikseen virastopäivät, jolloin mies saa olla lasten kanssa ja itse istun ulkona soitellen ja jonotellen. Vai olisikohan hyödyllisempi ottaa koko katras mukaan ja lähteä paikan päälle, jolloin äänitason noustessa voisi palvelua tulla joutuisammin, ihan vain että meistä päästäisiin mahdollisimman äkkiä eroon?

p.s. Kiitoksia positiivisen palautteen antajalle ja tykkääjille, se on enemmän kuin odotin. Ja sen verran innostavaa, että pyrin ainakin joka toinen päivä kertomaan mielipiteitäni ja päivieni tapahtumia. Tuskin ne ainakaan tylsemmiksi muuttuu…..