Te olette kauniita noin

Erittäin hetkisen viimeviikon lopun ja maanantain jälkeen olemme mieheni kanssa ansaitulla minilomalla kylpylässä. Tänään aloitin aamuni aamu-uinnilla. Naisten suihkuosastolla oli lisäkseni vain vanhempi rouva sekä nuori äiti pienen tyttärensä kanssa. 

Tyttö, ehkä noin kolmevuotias, katseli tarkkaavaisesti peseytymistäni. Lopulta hän kysyi äidiltään, miksi minun ja hänen äitinsä vartalot ovat ihan erilaiset vaikka olemme molemmat tyttöjä. 

Äiti ei häkeltynyt tästä lainkaan. Hän selitti lempeästi ja rauhallisesti tyttärelleen, että meitä naisia on kaiken kokoisia ja muotoisia, kahta samanlaista ei löydy. Ja että jokainen meistä on kuitenkin kaunis ja kaikilla meillä on oma paikkamme maailmassa. 

Kuuntelin keskustelua haltioituneena. Kuinka viisas äiti. Kuinka kauniisti ja viisaasti hän kasvattaa tytärtään. Sanoin sen hänelle. Äiti hymyili minulle ja kertoi haluavansa pienestä asti kasvattaa tyttärensä ymmärtämään, että kauneutta on monenlaista, ja kuinka me olemme kaikki silti yhtä arvokkaita ihmisiä. Myös vanhempi rouva osallistui hetkeen hymyilemällä meille. 

Siinä me olimme. Neljä niin erilaista, niin kaunista naista. Alastomina, täysin paljaina omina itsenämme. Se oli meidän yhteinen hetkemme. 

Pieni tyttö kuunteli tarkkaavaisesti meidän keskusteluamme. Kuinka fiksu aikuinen hänestä tuleekaan. 

Rakkaudella, Satu

Ps. Toivottavasti teidän päivästä tulee yhtä hyvä kuin minun ❤️

Kauneus Mieli Meikki Vanhemmuus

Ei ihan joka tyttö juokse puolikkaita

Olen tässä jo viimeisen vuoden ajan pohtinut tätä nykypäivän suorittamiskulttuuria – ja allergisoitunut sille sitä mukaa enemmän ja enemmän. Töissä painetta lisätään niskaan, erilaisia koulutuksia ja kursseja tippuu eteen suoritettavaksi ennen kuin entisistä on selvitty, vaatimukset kasvavat. Kammottavinta ei kuitenkaan ole se, vaan se, että suorittaminen siirretään vapaa-aikaan. Urheilu, terveellinen syöminen, täydellisen kodin hoito ja lasten kanssa vietetty aika kellotetaan, jotta ehdittäisiin tehdä yhden päivän aikana mahdollisimman paljon. Lomalle jäämisestä ahdistutaan, kun ”miten sitä sitten osaa olla tekemättä mitään?” Some postataan täyteen kuvia sadan kilometrin pyörälenkeiltä, mattopyykeiltä tai vaikka nurmikon leikkuusta, ettei joku vaan luule, että laiskottelet. Jopa NUKKUMISTA varten on oma mittari, jolla voit mitata, suoriuduitko siitä riittävän tehokkaasti.

Minä olen henkilökohtaisesti maailman vähiten kilpailuhenkinen ihminen (ihan oikeasti maailman vähiten). Kun joku sanoo ”Otetaanpa pieni leikkimielinen kisa” , ihan sama missä, salilla tai vaikka jonkun kesämökillä, ahdistun välittömästi. Mietin, miten tästä voisi keplotella itsensä ulos. Semminkin kun totuus on, että yleensä näistä kisoista on leikkimielisyys kaukana. Kerran lämmittelimme salilla tällaisen leikkimielisen kisan hengessä. Leikkimieliset joukkuekaverini olisivat ilmeestä päätellen halunneet lynkata minut häviön jälkeen. Ihan leikisti tietenkin. Tällainen kilpailuasetelma saa minut yleensä jopa alisuorittamaan. 

Tähän edellämainittuun nojaten saattaa kuulostaa hieman absurdilta, että harrastan CrossFitia, olen juossut kaksi puolimaratonia ja olen sairaanhoitaja. Nämä kaikki edellämainitut ominaisuudet kun usein liitetään juuri ylisuorittamiseen. CrossFittaajat on hullun tikissä olevia, käytännössä koneita, eikä ne koskaan syökään muuta kun autokuormallisia riisiä ja kanaa ja porkkanoita, kun se rosvitti on semmoinen elämäntapa. Sairaanhoitajat ovat perfektionisteja, jotka jäävät aina nurkumatta ylitöihin ja vuodattavavat potilaiden ja etenkin työnantajan puolesta vaikka verensä. 

Ja kyllä, CrossFit- kulttuuri on meinannut muutamaan otteeseen olla minulle liikaa. Koskaan ei saa luovuttaa, ei vaikka olisi jalka poikki. Ei vaikka se olisi IRTI. Pitää pyrkiä korkealle. Joskus katsoin suu ammollaan, kun joku veti uskomattoman suorituksen valtavilla painoilla ja treenin jälkeen heitti painonnostovyönsä itku kurkussa seinään, koska oli mielestään niin paska. Silloin mietin, että en kuulu tälle salille. Ihminen, joka on verrattaen huippukunnossa, pettyy pahanpäiväisesti, vaikka veti juuri minun käsityskykyni ylittävän suorituksen. Se on kilpailuhenkisyyttä. Se on itsensä haastamista. Ja minun täytyy olla aivan helvetin sekaisin, koska olin juuri tyytyväinen omaan treeniini. Vaikka jäinkin viimeiseksi. Taas. 

Vaikka kuinka vihaisi suorittamista, tällaisessa ympäristössä se väkisinkin tahtoo tarttua. Huomasin, että koen stressaantuvani siitä, etten stressaa riittävästi. En ahdistu siitä, että olen viimeinen. Olisiko kuitenkin syytä? En tunne lainkaan huonoa omaa tuntoa, jos makaan päivän sohvalla. Minulle lomalla oleminen ei ole koskaan ollut ongelma. Eikä laiskottelu. Jos minua ei tänään huvita lenkkeillä tai mennä salille, en tee niin. Pitäisikö kumminkin? Aloin tahtomattanikin verrata itseäni muihin. En tulisi koskaan olemaan sillä tasolla, jolla seinään vyönsä heittänyt treenikaveri oli. 

Mennään sitten näihin puolimaratoneihin. Ensimmäisen juoksin 2015 aikaan 2:37. Olin hiton tyytyväinen, siihen saakka kun näin tulokset. Pari työkaveria oli hurahtanut maaliin melkein puolta tuntia aiemmin. ”Jes. Olen siis paska tässäkin”. Tänä vuonna Helsinki City runilla saavuin maaliin ajalla 2:45. Alkuun olin hiton pettynyt, en ole kehittynyt kolmessa vuodessa mihinkään. Tämä tunne kesti noin kymmenen sekuntia. Kymmenen sekunnin jälkeen näin yleisön joukossa ystäväni, joka syöksyi halaamaan minua ja sanoi, että mieti, ei ihan joka tyttö juokse puolikkaita. Hänelle aikani oli yhdentekevä. Hän pyyhki sillä takapuolensa. Hän oli aidosti iloinen ja ylpeä. Hetkellinen huono fiilis kaikkosi. Ei ihan joka tyttö juokse puolikkaita.

Sanotaan, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Se on osittain ihan totta. Ymmärrän toki, että tällaisella La Dolce Vita- asenteella, jolla itse elämääni sovellan, ei taatusti päästä Olympialaisiin. Totuus kuitenkin on, etten pääse Olympialaisiin vaikka stressaisin itseni hengiltä. Sinne pääsee aika harva. Totuus on, että vaikka kilpailuhenkisyys ei ole osa minua, harrastan CrossFitia, koska pidän siitä. Pidän meidän salin hengestä, valmentajista ja treenikavereista. Kukaan valmentajista ei ole koskaan sanonut, ettei salilla voi käydä, jos ei stressaannu. Tämä oli ihan omassa päässä luotu mörkö. Ja totuus on, että olen tullut pitkän matkan siitä mistä aloitin. Ehkä hitaammin, mitä olisin tullut, jos minulla olisi ollut suunnitellut aikataulut ja grammalleen mitattu autokuormaruokavalio. Mutta kuitenkin tullut. Pidän myös juoksemisesta. Olen menossa syyskuussa juoksemaan kolmannen puolikkaan. En takuulla voita tälläkään kertaa. Vauhti on edelleen hidas. Joku saattaa mennä kävelemällä ohi. 

Minä vilkutan hänelle. Ja hymyilen.

 

Rakkaudella, Satu

 

Suhteet Oma elämä Liikunta Terveys