Sitten ei kukaan tule vanhainkotiin katsomaan.

Ai et halua lapsia? Olisikohan sitä edes nainen jos ei olisi lapsia.

Ymmärsin mitä rakkaus on vasta sen jälkeen kun sain oman lapsen.

En minäkään noin nuorena halunnut. Kyllä se ikä tekee tehtävänsä!

Olisipa elämä aika köyhää jos ei olisi lapsia!

Lapsethan on koko elämän tarkoitus!

Tuollainen ajattelutapa on itsekäs.

Miksi sinulla sitten on mies? Ja naimisiin piti päästä?

Lapsettomat ihmiset ei kyllä ymmärrä maailmasta mitään. Ymmärtäähän sen, kun ei koskaan tarvitse ajatella ketään muuta kuin itseään.

No mitähän se sinun miehesi tuohon vouhotukseen sanoo?

Tuon parempaa isää sinä et lapsellesi mistään saa.

Kyllä sinä sitten alat sitä lasta rakastaa kun saat sen syliin. Jokainen nainen alkaa, se on luonnon laki!

Ai jaa, olet leikkauttanut kissasikin! Et siis halua suoda lisääntymisen iloa kenellekään muullekaan?

Mihin te tarvitsette noin isoa taloa/autoa?

Sinusta ei ikinä tule aikuista jos sinulla ei ole lapsia. Sitäkö haluat?

Jokainen yllämainittu kommentti on sanottu minulle. Osa kommenteista on tullut vierailta, suurin osa lähipiiristä. Tämän ikäisen ihmisen pitää selitellä, miksi ei lisäänny.Varsinkin, kun on naimisissa. Ja on oma talo. Molemmilla vakituinen työpaikka. Nyt jos koskaan olisi aika täyttää se, mihin meidät on luotu.

Hei kaikille, minä olen Satu, pian 29 vuotta täyttävä sairaanhoitaja. Olen naimisissa. Minulla on ihana mies, suurimman osan ajasta olemme onnellisia. Meillä on oma talo. Minulla on vakituinen työpaikka. 

En halua lapsia.

Kymmenen vuotta sitten olin hyvin fanaattinen tämän asian kanssa. Kuten monilla aatteellisilla, omaa tietään kulkevilla kaksikymppisillä, oli minullakin kovin mustavalkoinen ajatusmaailma. Tiesin jo silloin, etten halua olla äiti. Minulla oli tarve kertoa koko maailmalle, kuinka vihaan lapsia. Ne ovat ärsyttäviä. Roikkuvat, kitisevät, haisevat, huutavat. Ajattelin, että jos en halua omia lapsia, en voi pitää muidenkaan lapsista. Ja ihan todella, lapset ärsyttivät minua silloin suunnattomasti. Kun uhmaikäinen, lettipäinen tyttö vaati heijaavalla nuotillaan äidiltään leluhyllyllä jotakin kuin minikokoinen Medeia, olisi tehnyt mieli tönäistä lettipää kumoon (ennen kuin joku pahoittaa mielensä, en tietenkään tehnyt sitä. En myöskään mitenkään osoittanut haluani siihen).

Ymmärrän hyvin, miksi minulle silloin naurettiin. ”Aika tekee tehtävänsä.”

Niin se tekikin. Joitain vuosia sitten ymmärsin, etten suinkaan vihaa lapsia. Lapset ehkä edustivat sitä osaa itsessäni, jota silloin vihasin. He uskaltavat näyttää tunteensa. Minä en uskaltanut. Tämän jälkeen lähipiiriin on syntynyt monta ihanaa vipeltäjää. Kuinka fiksuja, positiivisia ja vilpittömiä nämä pienet ilopillerit ovatkaan! Vasta pari kuukautta sitten sain kunnian pitää sylissäni opiskelukaverini pientä prinsessaa, joka oli kuin minikopio äidistään. Tunsin suurta ylpeyttä ystävääni kohtaan, tunsin syvää lämpöä tätä lasta kohtaan.

Kun tämä oivallus minulle aikoinaan iski, aloin ajatella, että ehkä minun sittenkin kuuluu lisääntyä. Onhan minulla mies. Hyvä mies. Josta tulisi hyvä isä.

Jätin ehkäisyn. Näin on tarkoitettu.

Muutaman viikon elin tässä kuplassa. Haluan lapsia. Kaikkihan niitä haluaa. Ostin mammoille tarkoitettuja vitamiineja. Suggeroin itseni tilaan, jossa rintani kipeytyivät ja oksentelin aamuisin. Mielen voima on ihmeellinen.

Mieleni perällä oli koko ajan ajatus: tämä ei ole oikein. Tämä ei ole minua varten tehty. Minulla oli vielä tallessa liuskan verran ehkäisypillereitä.

No, se muuttuu, ajattelin. Kunhan se vauva on sylissä, se muuttuu. Sitten kaikki on niinkuin pitääkin ja kylven maailmoja syleilevässä onnessa yksisarvisten ja tuttipullojen kanssa. Heitin pillerit roskiin. Kasasin kissanhiekkalaatikon sisällön niiden päälle, etten varmasti niitä sieltä enää saisi. 

Seuraavana yönä kaikki romahti. Heräsin ylitsepursuavaan ahdistukseen. En saanut henkeä. Itkin. Syöksyin keittiöön. Söin ehkäisypillerit kissanhiekan alta. Ihme kyllä, vältyin saamasta kissan ulosteista mitään kammottavaa tautia. Mutta tämä kammottava äidinvaistojen puuttumisen, kylmyyden, itsekkyyden ja frigidiyden tauti minussa on. Sitä vastaan ei ole rokotetta.

Tämän episodin jälkeen aloin kokea tarvetta selitellä, miksi minulla ei ole lapsia. Aloin tuntea syyllisyyttä itsekkyydestäni. Haluan nukkua aamulla pitkään. Haluan käyttää rahani itseeni. En halua olla kenenkään kiukun vastaanottaja ja kannattelija. Lähipiirissäni on vastoin tahtoaan lapsettomia ihmisiä. Joku haluaisi kovasti lapsia, mutta ei ole löytänyt itselleen puolisoa. Joku ei voi saada lapsia. Minulla on mies, joka oletettavasti voisi siittää lapsia, mutta minä itseriittoisuudessani jätän tämän kalleimman lahjan käyttämättä. Varastanko normaaleilta, äideiksi haluavilta naisilta? Pitääkö minun erota miehestäni, että joku muu pääsee nauttimaan hänen suloistaan tavalla, johon ne on tarkoitettu?

Ajattelin, että ympäristö on muuttunut kovemmaksi, minulta vaaditaan selityksiä. Jälkikäteen ymmärsin, ettei ympäristö ollut muuttunut. Minä olin muuttunut. Olin aiemmin ajatellut väistämättömänä tosiasiana, ettei minusta tule äitiä. Nyt, kun olin antanut tilaa toisellekin ajatusmallille, minun piti selitellä itselleni, miksi olin valinnut niinkuin olin.

Näiden ajatusten kanssa tasapainoilin viimeiset kaksi vuotta kuin nuorallatanssija. Kunnes jokin aika sitten luin jostakin naistenlehdestä Erkki Tuomiojan haastattelun, joka alkoi henkilökuvalla. Lapsia? -Ei ole. Meille on vaimon kanssa ollut alusta saakka selvää, ettei lapsia tule.

Minusta tuli sillä hetkellä Erkki Tuomioja- fani. Hän on parisuhteessa. Hän on korkeassa asemassa oleva virkamies. Hän ei tee heidän lapsettomuudestaan numeroa tai selittele sitä. Kumpahan mainitsi sivulauseessa.

Tänään avasin Elizabeth Gilbertin kirjan ”Eat Pray Love”. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun jälkeen tunsin saaneeni synninpäästön. Minulla saa olla mies. Minulla on oikeus olla hänen kanssaan, minun ei tarvitse antaa häntä hedelmällisten miesten kirpputorille. Minulla saa olla talo, jossa on ”ylimääräisiä” huoneita. Minulla saa olla auto, minulla saa olla vaikka bussi! Minä saan käyttää rahani minuun. Onko se itsekkyyttä? Ehkä. Jääkö minulta jotain ymmärtämättä? Varmasti. En kuitenkaan usko, että kukaan ihminen pystyy elämänsä aikana ymmärtämään maailmaa täysin. Ehkä minulta jää tämä osa ymmärtämättä, toiselta jää joku muu. Syyllisyyttä en valinnoistani kuitenkaan enää aio tuntea. 

Näinden ajatusten siivittämänä päätin perustaa blogin. 

Tervetuloa seuraamaan minun tarinoitani ja ajatuksiani.

Rakkaudella, Satu

PS. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei suinkaan ole olla manifesti lapsettomuuden puolesta. Sen tarkoitus on olla manifesti itsensä rakastamisen puolesta. Tee elämästäsi sellainen, että se miellyttää pitkäaikaisinta ja tärkeitän elinkumppaniasi. 

Sinua.