Kolmas kerta toden sanoo… vai sanooko?

Viimeisimmän postauksen jälkeen tuli ensimmäinen pettymys, sitten megapitkä kierto, toinen pettymys ja nyt mennään kolmatta inseminaatiokierrosta. Itkuja on tullut itkettyä niin ilosta kuin surustakin ja tuntuu välillä, että onko koko projektiin lähdössä mitään järkeä. Loppujen lopuksi teenkin tätä vain itseäni varten ja uskon, että oli nyt kolmannella kerralla tulos mikä hyvänsä niin en kadu tähän hommaan lähtöä.

 

Kevään aikana on tullut pohdittua varmaan osin liikaakin sitä onko projekti yhteiskunnallisesti tai ystäväpiirissäni hyväksyttyä vai ei ja tunteet asiasta ovat menneet laidasta laitaan hetkittäin. Minut hyvin tuntevat ihmiset ovat sanoneet, että lapsen hankkiminen yksin ei heitä yllätä ollenkaan, kun kyse on minusta. Olen aina ollut vähän normien ulkopuolella oleva ja itsenäinen ihminen, vaikka itsestä siltä ei aina ole tuntunut. Onneksi elän Suomessa ja HUS-alueella, jossa aletaan julkisella puolella ensimmäisenä pian hoitamaan myös yksin eläviä naisia, joten kyllä tämä projektini on yhteiskunnallisestikin hyväksyttyä, vaikkakin vielä vain hyvätuloisten ihmisten etuoikeus. Itselleni ei vielä tähän kohtaan julkinen hoitomuoto siis tule kyseeseen, mutta katsotaan rauhassa miten asiat etenee ja milloin HUS alkaa hoitamaan itsellisiä naisia. Sukusoluja ainakin on alettu jo kerätä heidän omaan spermapankkiinsa.

 

Itselleni on kevät ollut jotenkin erityisen hankalaa, kun toinen parhaista kavereistani on alkanut vakavammin seurustelemaan ja yhteydenpito hänen puoleltaan on ollut aika ajoin hyvinkin ontuvaa. Koen itseni toisaalta yksinäisemmäksi kuin vuosiin ja sitten taas olen onnistunut avaamaan henkilökohtaisia lukkojani ja kertomaan asioistani muille ihmisille enemmän. Eniten minua on kevään aikana pohdinnoissani auttanut työkaverini, joka on uskaltanut avoimesti ja suoraan kysyä asioistani eikä ole unohtanut missään vaiheessa rohkaista minua. En tiedä kuinka paljon kyseinen ihminen tajuaa auttaneensa minua, mutta uskon että ajan kuluessa hän saa tietää oman apunsa merkityksen minulle.

 

Siihen kolmanteen inseminaatioon palatakseni siis. Nyt on keskiviikko ja kaksi päivää sitten maanantaina kävin klinikalla inseminaatiossa  eli vielä pitäisi pari viikkoa odottaa tulosta. Nyt ei ollut oma lääkärini paikalla, joten itse inseminaation teki toinen lääkäri, jonka kyllä olin jo aiemmin onneksi tavannut. Itse toimenpide meni suhteellisen nopsasti ohi ja lähdin huoneesta iloisena. Ilo muuttui itkuksi ja noloksi paniikiksi, kun tuli maksun aika. Olivat unohtaneet edellisellä inseminaatiokerralla laskuttaa luovutetuista sukusoluista, joten hupsistakeikkaa olikin lasku tällä kertaa edelliskertaan verrattuna kolminkertainen. Ei mennyt läpi ensimmäinen eikä toinenkaan yritys yhdellä pankkikortilla. Onneksi mukana oli nettipankkitunnukset ja toimiva mobiilipankki ja sain siirrettyä luotolta käyttötililleni sen verran rahaa, että sain laskun maksettua. En oikein tiedä miksi nolostuin niin paljon, kun kyseessä oli lähemmäs parin tuhannen euron lasku ja ymmärrettävistä syistä kyseisiä summia ei tule useinkaan maksettua ja siksipä usein korttien käyttörajatkin paukkuvat vastaanoton työntekijän mukaan helposti yli. Onneksi maksu meni sitten läpi ja pääsin kotiin odottamaan ja piinailemaan hoidon tuloksia.

 

Seuraava blogikirjoitus tulee varmaan juhannusviikolla, kun tämän kierroksen tulos selviää. Fiilis on vielä toistaiseksi luottavainen ja muista kerroista jotenkin poikkeava. Lääkärin mukaan nyt näyttäisi olevan suotuisat näkymät inseminaation onnistumiselle ja raskauden alkamiselle.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *