Varoitus: seuraa keittiöpsykologiaa. (Minäkin) olen tullut siihen tulokseen, että kaikkien miesongelmieni äiti on isäni.  Narsistien lapset, huomio.

Sitä niittää, mitä on kylvänytkin.
Pelto lapsuudenkotini lähellä, Heinäkuu 2011.

Olen ainoa lapsi ja vanhemmillani on sisarusten puutteen vuoksi ollut ylivoimainen vaikutus kasvuuni, kehitykseeni ja mielikuvaani normaaleista ihmissuhteista. En muista juuri koskaan nähneeni vanhempieni osoittavan hellyyttä toisilleen.

Vanhempieni parisuhde rakentui lähinnä arjen pyörittämiselle, siitä riitelylle ja siitä selviämiselle. Siksi ei ole yllättävää, että he erosivat. Yllättävää oli, ettei se tapahtunut jo aikaisemmin.

* * *

Perheessämme riidat menivät yleensä niin, että vanhempani mököttivät toisilleen, usein myös omat puhevälit isään katkesivat. Jouduin ala-asteikäisestä asti kuuntelemaan molempien valitusta siitä, kuinka vaikea ihminen toinen on. Kuvittelin, että tällaista se varmaan sitten aikuisena on.

Pienestä lähtien minulle oli selvää, että oma isäni ei ole ihan normaali. Isällä ei nimittäin ollut omia ystäviä, vaan kaikki tutut olivat tulleet äidin kautta. Isälläni ei ole sisaruksia ja hänen molemmat vanhempansakin kuolivat, kun olin vielä alle kouluikäinen. Jo kymmenenvuotiaana tajusin, kuinka yksin isäni oikeastaan on. Hänellä oli vain minut ja äitini.

Isäni on myös sillä tavalla erikoinen, että häneltä näyttää puuttuvan kyky ymmärtää toisia ihmisiä. Isällä on vahva mielipide kaikesta ja hän uskoo vahvasti siihen, että muunlaiset mielipiteet ovat merkki älyllisestä vajavaisuudesta.

Mutta koska isäni oli hyvin kapeakatseinen, eikä hyväksynyt eriäviä mielipiteitä, totuin tekemään kaikessa aina niin kuin isäni halusi. Oli sopeuduttava.

Oli lähdettävä mukaan jokaiseen urkukonserttiin, vaikka ei millään olisi kiinnostanut. Jos kieltäytyi, tiedossa oli ainakin viikon mittainen vihanpito. Jos sanoin, että en juuri nyt jaksa lähteä hiihtolenkille isän kanssa, isä otti sen henkilökohtaisena loukkauksena. Lapsena oli melko vaikeaa pitää päänsä ja yleensä sopeuduin olosuhteisiin, kun muuta en voinut.

Kiersin sukset jalassa kolmatta purulenkkiä itku kurkussa, mutta sekin tuntui helpommalta vaihtoehdolta kuin isän mökötyksen kestäminen. Ajattelin, että minun on pakko lähteä hiihtämään, koska kukaan muu ei lähde. Kannoin tavallaan vastuuta isäni yksinäisyydestä ja koin syyllisyyttä, jos jätin hiihtolenkin väliin. Isän mökötys vain vahvisti syyllisyyden tunnetta.

Totta kai oma tahto vahvistui iän myötä, mutta en pääse karkuun sitä, millaisessa ympäristössä olen kasvanut.

Jokunen vuosi sitten äitini tuli kertomaan minulle, että isä oli käynyt jonkin pikkuvaivan takia lääkärillä. Lääkäri oli kuitenkin laittanut isän jatkotutkimuksiin aivan muista syistä.

Nykyään puhutaan paljon narsisteista, ja tuntuu, että joka toinen kusipäinen esimies tai muu ikävä henkilö leimataan persoonallisuushäiriöiseksi. Nyt kuulin äidiltä, että isäni on ihan oikeasti sellainen. Hänellä oli todettu Asperger-oireyhtymä. Äitini oli kyllä osannut epäillä sitä, mutta lääkärikäynti toi vahvistuksen.

Isän tilan ymmärtäminen oli samalla huojentava ja ahdistava. Ymmärsin, että isäni ei ole tahallaan sellainen mulkvisti kuin monesti on. Toisaalta sen takia hän ei tule koskaan muuttumaan. Itse asiassa oireyhtymän piirteisiin kuuluu se, että narsistiset taipumukset vain vahvistuvat iän myötä.

Siksi äidin kannalta oli ehkä viimeinen hetki nostaa kytkintä. Isäni taas on löytänyt uuden naisen. Kuulemastani päätellen tämä uusi nainen on paljon lähempänä isän ajatusmaailmaa. Toivon, että niin todella on. Äiti ja isä olivat täysin väärät ihmiset toisilleen alusta alkaen. On vain hyvä, että he ymmärsivät sen edes tässä vaiheessa elämäänsä.

* * *

Pääasiassa koen lapsuuteni olleen tasapainoinen. Isäni oikuttelu on kuitenkin vaikuttanut siihen hitaasti mutta varmasti. Tiedän, että asiani voisivat olla paljon huonomminkin. Alkoholismi, väkivalta ja muut vakavat ongelmat eivät ole koskaan koskeneet minua. Luulen, että kukaan ei voi sanoa lapsuutensa olleen täysin ongelmaton. Ongelmat vain ovat erilaisia ja eritasoisia.

Tavallaan olen kiitollinen siitä, millaisen ihmisen isäni kanssa eläminen minusta on koulinut. Olen äärimmäisen sopeutumiskykyinen. Toisaalta joskus se voi mennä yli niin, että annan ihmisten kävellä ylitseni ja teen jatkuvia uhrauksia toisten edestä itsestäni välittämättä.

Alan hiljalleen ymmärtää hankalan isä-tytär -suhteeni vaikutuksia nykyisiin ihmissuhteisiini. Kuvittelen välillä, että minun tulee olla kaikista toisen asioista kiinnostunut. Jos en ole, pelkään, että toinen henkilö hylkää minut. Siksi olen ajautunut aivan vääränlaisten miesten kanssa tekemisiin. Samalla olen toteuttanut lapsuudesta tuttua miellyttämisen kaavaa.

Silmäni ovat kuitenkin avautuneet lähiaikoina. Eräs viimeaikainen ihmissuhdekeissi oli paras mahdollinen esimerkki siitä, mitä EN halua ja miten minun EI pitäisi toimia. Onneksi pian ikävän säädön jälkeen elämääni astui toinen ihminen, jota minun on ollut alusta alkaen helppo ymmärtää. Meillä on paljon samoja mielenkiinnon ja intohimon kohteita.

En tiedä, uskonko vieläkään siihen, että voin löytää kumppanin koko loppuelämäkseni. En tiedä, johtaako nykyinen orastava suhde mihinkään pitkäaikaiseen. Mutta ainakin ymmärrän, että minulla on paremmat edellytykset jakaa elämäni sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa jaan jo valmiiksi jotain.