Entä jos kelpaisinkin näin

Tänään päähäni pälkähti ajatus joka nosti kyyneleet silmiin. Oivallus joka iski ja kovaa tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa. Oivallus jota tarvitsin oman ahdistukseni keskelle.

Miksi minä en saa olla kaunis juuri tämän näköisenä? Juuri tällaisena kuin olen.

Olen ihmetellyt inhon silmin paisuvaa kehoani. Löllöä tuolla ja täällä. Liian pehmeää, miksi tätäkin voi puristaa, miksi tuo tuossa noin lyllyy, miksi iho näyttää tuolta, noin muhkurainen? Miksi vaatteetkaan ei peitä tätä kamalaa, miksi reidet pullistuu farkuissa, miksi jenkkakahvat tursottaa, miksi posketkin näyttää että ne roikkuu kun koiran korvat? Miksi karvat? Miksi ruma iho? Miksi arvet kasvoissa?

Mutta perkele. Miksi ei? Miksi minä en kelpaa tämmöisenä? Miksi lehdet huutavat itsensä muuttamis vinkkejä ja seuraavalla sivulla siitä kuinka itsensä pitäisi hyväksyä kuten on. Miksi minä en voisi vaan elää ja olla hyvä näin. Tämän näköisenä kun olen.

Ulkonäköön laitetaan aivan liikaa huomiota. Miksi pitäisi edes arvostella sitä ja katsella omaa ulkonäköään taikka muiden sellaisten kriittisten lasien läpi, että pitäisi näyttää joltain? Miksi pitäisi näyttää joltain? Miksi on muotteja noihin itsensä pitäisi pusertaa? Miksi pitäisi aina olla itseään muuttamassa johonkin suuntaan, jotain kiinteyttää ja silottaa? Miksi näitä asioita ei voitaisi tehdä aidon hyvän olon takia ja heittää se ulkonäkö tässä asiassa toissijaiseksi. Itse olen koettanut pyrkiä tähän.

Jätin liikunnan pitkäksi aikaa, koska tietynlaiseen ulkonäköön tähtäävä urheilu ei minua motivoi. Nyt minua on alkanut ärsyttää se etten jaksa ja tajusin että siihenhän minun tulisi pyrkiä. Siihen että jaksaisin. Se motivoi paljon enemmän! Etenkin kun oma tavoitteeni on treenata niin että saisin omin voimin, paljain käsi, avattua suolakurkkupurkin. Aika kova tavoite. Kun kerron tästä kavereille ja perheelleni, niin saan vaan vinkkejä miten purkin voi avata apuvälineiden avulla helpommin. Mutta perkele! Miksi minulla ei saisi olla tätä motivaattoria! Se yksi asia mikä minua motivoi tekemään punnerruksia ja kääntämään vähän hauista! Onko se liian tyhmä motiivi? Miksi sekään ei kelpaa? Miksi pitää olla paremmat motiivit liikkumiseen?

Ulkonäkökeskeisyys, nyt oikeasti, my ass.

Minä haluan kelvata näin. Etenkin itselleni. Sinäkin kelpaat juuri noin. Oikeasti. Aikuisten oikeesti!

Suhteet Oma elämä Mieli

Lojumassa

Kuinka suuret odotukset voi lyödä yhdelle viikolle.

On lomaviikko opiskeluista ja jotenkin halusin päättää että tämän viikon aikana pääsen tästä eroon. Tässä viikossa lepään niin kovasti että en ole enää masentunut. Miten kaunis ajatus tämä on!

Kaksi päivää lomaa kulunut ja alkaakin epäilyttää riittääkö viikko. Joululoma ei riittänyt ja se oli sentään kolme viikkoa. Sen jälkeen tuntui että sain haalittua palasia itsestäni ehkä suunnilleen samalla hehtarille, mutta ne lojuivat edelleen hyvin levällään, epäjärjestyksessä. Mutta entä jos olisin oppinut keinoja nyt enemmän ja todella pääsisin tästä eroon nyt! Nyt heti! Nukun vaikka koko päivän, vaikka kaksi putkeen! Jos se veisi tämän väsymyksen pois.

Paniikkikohtaus iski illalla ulkona kun olin saanut ison tehtävän palautettua pois pyörimästä. Palautuksen jälkeen minut valtasi helpotus. Yksi asia vähemmän hoidettavaa, hieman taakkaa vähemmän kannettavana. Illalla pimeässä rinnan täytty polttava pakokauhu, olemattoman liikkeen villkuessa silmäkulmassa. Hulluksiko minä olen tulossa? Miksi tämä tulee nyt? Juuri kun sain vähän stressiä vähemmäksi?

Ymmärrän että on tyhmää pelätä asioita, se aiheuttaa vain stressiä ja stressi aiheuttaa masennuksen oireita. Mutta kun pelottaa. Niin monet asiat. Tahtoisin nyt olla samalla lapsenmielisen naivi ja uskoa että kaikki hoituu nyt. Yhdessä viikossa. Kun minä lepään kunnolla. Sen on hoiduttava! Ja se hoituu ja voin perua terkkari ajan joka varattiin masennuksen takia. En halua mennä sellaiselle.

Kaverit joille olen tästä puhunut kehoittivat lepäämään. Petänkö heidätkin jos tämä ei parane tässä viikossa?

Suhteet Oma elämä Terveys