Levolle lasken

käet.jpg

Minun vetovuorollani ipanatrion nukkumaanmenoajan ohjelmaan kuuluvat (tässä järjestyksessä) iltapalojen ja -pesujen jälkeen iltasatu, iltarukous ja unilaulukonsertti. Yritän ehtiä viettää illan aikana hetken kaksin jokaisen lapsen kanssa onnistuen siinä välillä paremmin ja välillä huonommin. Iltapesut suoritan yleensä liukuhihnameiningillä, mutta satujen kohdalla lapsikatraan ikärakenne viittä vaille pakottaa jakamaan porukan: melkein kaksivuotiaan, melkein neljävuotiaan ja viisivuotiaan iltasadut kun tuppaavat olemaan luonteeltaan varsin erilaisia. Pienin pitää kuvakirjoista ja alkaa hiljalleen jaksaa seurata myös yksinkertaisia tarinoita. Melkein neljävuotias tasapainoilee tarinallisten kuvakirjojen ja vähemmän kuvitettujen satujen välimaastossa. Viisivuotias taas toteaa (kovaan ääneen!) kuvakirjojen olevan ”lällyjä” ja ”ihan pikkuvauvojen kirjoja” (sitaatit tältä illalta) ja nauttii selvästi tekstipainotteisista kertomuksista, vaikka toisaalta kuvitusta tuekseen vielä kaipaa.

Iltarukous hoituu omalla painollaan. Pienemmät yleensä lähinnä kuuntelevat, kun minä lausun rukouksen, isoin taas tahtoo hoitaa homman ihan itse. Pieni juttu, jolla minulle on suuri merkitys. Mieheni, ateisti, ei tätä osaa rutiinista toteuta, mutta se ei ole sen isompia ongelmia aiheuttanut. ”Isi ei usko Jumalaan, eikä moni muukaan ihminen”, totesi keskimmäinen lapsi eräänä iltana. Hän itse ei kuulemma vielä tiedä, uskooko hän Jumalaan, mutta tämän pähkäilyn lopputulos ei olekaan minun päätettävissäni.

Unilaulukonsertti alkaa aina kuopuksen kanssa esittämälläni duolla ”Tuiki, tuiki, tähtönen”, eli kuopuksen sanoin: ”Tuui, tuui, tättinen!” Tätä seuraa yleensä ”Sininen uni” ja ”Suojelusenkeli”, joskus muitakin lauluja, jos jaksan eikä kello ole vielä tuhottoman paljon. Kuopusta ei kuitenkaan ilman ”tättilau-uu” saa sänkyyn, oli mikä oli.

Tänään lauloin ”Suojelusenkeliä” mieli maanpintaa viistäen lähipiiriin osuneiden sairaus- ja kuolinuutisten johdosta. Vaikka uutisten kohteet iäkkäitä ihmisiä ovatkin, en silti kovin mielelläni näitä uutisia olisi kuullut. Edesmennyt isäni ja alkusyksystä kuollut isoäitini pyörivät myös mielessä, kuinkas muuten, ja tunnelma alkoi omalta kohdaltani käydä vähintäänkin murheelliseksi. Ihan masenteluksi homma ei kuitenkaan mennyt, sillä kun nostin katseeni, näin mukana laulavan (ts. vokaaliääntelevän) kuopukseni leikkivän laulun mukana naama isossa virneessä ”Pikkuiset kultakalat lammessa ui”-leikkiä uintiliikkeineen ja taputuksineen päivineen. Sen verran suuri kontrasti tunnelmaani nähden näyllä huvittavuudessaan oli, että jouduin vallan tosissani keskittymään, etten purskahtaisi nauruun keskellä pimeää korpea ja kivistä tietä.

perhe lapset vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *