Alku uusi.
Tänään sain vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni ja pakottauduttua pakkaamaan viimeisetkin vauvanvaatteet valmiiksi kierrätykseen lähtöä varten. Huomenna soitan jonnekin (Pelastusarmeijalle? Hope ry:lle? Fidalle? Muualle, minne?) ja pyydän noutamaan meiltä paitsi jätesäkillisen vaatetta myös yhden pinnasängyn, yhden syöttötuolin ja yhden Ikea-kassillisen vauvanleluja. Muutaman vaatteen laitoin muistoksi talteen, samoin pari lelua odottamaan vieraisille tulevia pikkutyyppejä. Niin, ja hiukan tavaraa laitoin sivuun raskaana olevalle ystävälleni, josko sieltä löytyisi jotain kivaa.
Kuopuksen vauvavuosi oli niin raskas, että siitä toipumiseen on mennyt melkein vuosi. Äitiyspakkauslaatikosta ja parista Ikea-kassista löytyikin vaatteiden muodossa äärimmäisen kattava leikkaus menneisiin kahteen vuoteen: en ole nimittäin saanut vietyä mitään kirpputorille, enkä taida enää viitsiäkään. Voisihan siitä muutaman kympin jäädä voitolle, mutta tahdon naiivisti kuvitella, että nämä hartaudella hypistellyt ja pieteetillä kirppistellyt ja shoppaillut vaatteet menevät tällä tapaa paikkaan, jossa niille oikeasti on tarvetta.
Samalla tilinpäätösmentaliteetilla ryöpytin sitten vielä läpi omat pohjamutani blogosfäärissä. Kätkin katseilta raskausblogini, hyvästelin hengessäni perheblogini, joka on kuivunut kerta kaikkiaan kasaan sitten kotiäiteilyurani päättymisen viime elokuussa. Kirjablogia katselin kaihoten ja jätin sen vielä odottamaan: ehkä jonain päivänä ehdin vielä sekä lukea että kirjoittaa lukemastani.
Kului sen verran aikaa, joka vedenkeittimeltä kuluu kolmen vesidesin kiehauttamiseen, ja lisäksi kaksi minuuttia teepussin dippailuun, ja ahdistus alkoi. Minulla on ollut kymmenen vuotta, siis oikeasti, kymmenen vuotta, jonkinlainen blogi, jossa olen voinut purkaa mieltäni. Ensin se oli LiveJournalissa, sitten Blogspotissa, välillä WordPressissäkin, mutta kuitenkin. Aina.
Teeni ollessa lämpötilaltaan juomakelpoista, olin jo luonut tämän blogin. Vanha elämänvaihe päättyi lopullisesti, uusi alkaa.
Kyllähän minulla sitä paitsi kirjoitettavaa on. Voisin ehkä kirjoittaa vaikka siitä, miten selvitä toisen asteen koulutuksessa yliopistoseikkailujen jälkeen tuntematta itseään (ainakaan ihan koko aikaa) alisuoriutujaksi. Voisin ehkä kirjoittaa siitä, miten kamalan häiritsevää on, kun on kotonaan kahdessa kaupungissa ja kaipaa aina toiseen. Voisin kirjoittaa lukemistani kirjasista ja hiukan hörhöilläkin, sillä olen kuluneen vuoden aikana käynyt läpi varsin suuren elämänkatsomuksellisen ryöpytyksen ja mullistuksen. Voisin näin kolmenkymmenen ikävuoden uhkaavasti lähestyessä ehkä yrittää aikuistua ja kirjoittaa Tärkeistä Aikuisten Asioista, kuten uudesta Star Wars -elokuvasta. Välillä saan silti ehkä sivulauseessa mainita perheeni, kertoa kivan anekdootin taaperon edesottamuksista ja pohtia Disneyn prinsessoja.
Kyllä sitä tytöllä täytyy blogi olla. Vaikka sitten olisikin tällainen semianonyymin pseudonyymilyylin sekametelisoppa-ajatuspieruhautomo.