Vaatekaappini on valmis
Olikohan se Helsingin Sanomissa vai missä, en muista tarkalleen, mutta joitakin vuosia sitten törmäsin pieneen lehtijuttuun, joka edelleen palaa mieleeni aina silloin tällöin. Lehtikuvassa seisoi kirkkaanpunaiseen takkiin ja suoriin housuihin sonnustautunut pieni mummo, ryhdikkäänä ja itsevarmana, hattu päässään ja jalassaan kiiltävät kävelykengät. ”En osta enää nykyään vaatteita”, hän kertoi toimittajalle. ”Vaatekaappini on valmis.”
Luin ja vaikutuin, ja edelleen muistelen tuota tyylikästä vanhaa naista ihaillen. Miten hyvältä hän näyttikään kauniisti istuvassa takissaan, valkoiset hiukset huoliteltuina kiharoina hatun lierin alla. Ajatella, että joku todella tuntee oman tyylinsä niin hyvin, että on onnistunut irrottautumaan vaihtuvien muotivirtausten kierteestä, viihtyy vaatteissaan eikä kaipaa uutta. Ajatella, että hän on onnistunut rakentamaan koko vaatevarastonsa laadukkaista, vuosikymmeniä kestävistä materiaaleista, päässyt vapaaksi kertakäyttövaatteiden ja jatkuvan kuluttamisen tyranniasta. Voi katsoa suoraan kameraan, hymyillä ja lausahtaa tuon yksinkertaisen mutta silti nykypäivänä niin absurdilta kuulostavan asian: ”En osta vaatteita. En tarvitse mitään uutta.”
Tähän kohtaan voisi kokeilla vaikka sellaista päivän asukuvaa, koska kerrankos sitä.
Näinä vuosina olenkin itse huomannut pyrkiväni omilla kulutusvalinnoillani samaan. Siihen, että jokainen vaatteeni olisi säännöllisessä käytössä, tuntuisi omalta, olisi laadukasta työtä, kestävää materiaalia, istuisi ja laskeutuisi kauniisti ja näyttäisi hyvältä. Että eri vaatteeni sopisivat kauniisti yhteen keskenään, toisivat toisistaan esiin erilaisia, yllättäviäkin puolia, ja että aina olisi helppo löytää päälle pantavaa. Että voisi päästä siihen tilanteeseen, jossa ei oikeasti koe tarvitsevansa enää mitään, kaipaavansa jatkuvasti jotain uutta tai käyttävänsä aina samoja kolmea paitaa siitä huolimatta, että koko vaatevarasto ei edes mahdu kaappiin. Ei tarvitsisi ostaa enää lisää, ellei halua. Voisi sanoutua irti vaateteollisuudesta kaikkine ahdistavine ongelmineen, sanoa, että minähän en enää kuluta. Koko ajatuksessa on jotain valtavan vapauttavaa.
En ole tyylini suhteen mikään minimalisti: tykkään kirkkaista väreistä, nokkelista yksityiskohdista ja pienestä rönsyilystäkin. En viihdy kokomustissa, inhoan nudea ja puuterisävyjä, ja useimmat jokanaisen pakolliset klassikot näyttävät omaan silmääni tappavan tylsiltä. Sellaisiin vaatteisiin pukeutuminen päivästä toiseen tuntuisi siltä kuin sonnustautuisi uniformuun. Mutta jos kerran tuo pieni punatakkinen mummo on onnistunut luomaan itselleen täydellisen vaatekaapin tinkimättä omasta uniikista tyylistään, miksen itsekin pystyisi samaan?
Miksei otettais vaikka toinenkin, jos ulkona ois vaikka parempi valo.
Minusta on tullut tavattoman nirso. En nykyään osta enää juuri koskaan mitään, koska sekä materiaalien laadun, istuvuuden, värin että tyylin suhteen minua täysin tyydyttäviä vaatteita tulee vastaan erittäin harvoin, ja mitään vähempää en enää kelpuuta. Suosin second handia, metsästän vintage-löytöjä, joutuessani ostamaan jotain uutena panostan laatuun ja mahdollisuuksien mukaan eettiseen, jäljitettävään tuotantoon. Täydellisen vaatteen tuomasta löytämisen ilosta on tullut ostamisen edellytys – takuu siitä, että vaate tuottaa iloa myös käytössä eikä vain ostohetkellä. Metsästin välikausitakkia kaksi vuotta, polvimittaista villahametta vuoden, sateelta suojaavaa lierihattua puolitoista.
Ja kas, tänä syksynä olen vihdoin löytänyt nuo kaikki, sattumalta ja yllättävistäkin paikoista – ja näiden viimeisten löytöjen myötä huomannut olevani projektissani pdemmällä kuin olin tajunnutkaan. Käytän nykyään oikeastaan kaikkia omistamiani vaatteita, niitä on kohtuullinen määrä ja ne sopivat yhteen – eivät ehkä minkään oppikirjan mukaan, mutta oman fiilikseni mukaan kyllä. Asukokonaisuudet rakentuvat kuin itsestään, tuntuvat hyvältä päällä, ja oloni on niissä kotoisa. Korjailen pikkuvirheet ja repeämät, käytän kenkiä suutarilla, en luopuisi mistään enkä koe, että minulta puuttuisi enää mitään. Olen tällä hetkellä yksinkertaisesti täysin tyytyväinen.
Viimeiset puuttuvat palat, molemmat eilisen löytöjä second hand -liike Kaunottaresta ja kulkurista. Villainen hame on Ranskassa valmistettu vintageluomus, istuu kauniisti vyötäröllä ja tuoksuu yhä vienosti vanhanaikaiselle hajuvedelle. Hattu on italialaista tekoa, sataprosenttista villaa ja kerrankin tarpeeksi suuri isoon, isoon päähäni.
Ja niin, äkkiä tuosta noin vain, minunkin vaatekaappini on valmis. Ja se on juuri niin vapauttava tunne kuin olen aina kuvitellut – se vasta on todellista materialismin riemua, kun nauttii täysillä siitä minkä jo omistaa.