Naiskirjailijuudesta ja Nälkäpeleistä

Oletteko ikinä panneet merkille, että ei ole olemassa sellaista olentoa kuin mieskirjailija? On vain kirjailijoita ja sitten on naiskirjailijoita. Jos naispuolinen kirjailija on erityisen hyvä ja kirjoittaa teoksiaan suunnilleen nykypäivänä, hänet saatetaan määritellä ihan vain kirjailijaksi. Ainakin jos hän kirjoittaa miehistä, miespäähenkilöllä. Ilman liikoja rakkausjuttuja, romanttisia kotkotuksia tai muuta lällyä. Ja ehkä mieluiten vielä jollain sopivalla pseudonyymillä josta sukupuoli ei käy heti ilmi. Tämä on erityisen olennaista, jos kyseisen kirjailijan teokset ovat luokiteltavissa niinkutsutuksi genrefiktioksi tai niiden kohdeyleisöä ovat nuoret.

Naiskirjailijuudessa ei tietenkään ole mitään vikaa. Siitä on aina hyvä tehdä feminististä analyysia tälleen naisnäkökulmasta näin, kuinka taas patriarkaatti sitä ja tätä, ja tarvitaanhan tytöille nyt roolimalleja. Ongelma on siinä, että naiskirjailijan teoksia ei juuri ikinä analysoida tai arvoteta mistään muusta näkökulmasta: naiskirjailijan, tai vaikkapa naisohjaajan, teoksista aletaan automaattisesti analysoida sen tapoja kuvata naiseutta, ihmissuhteita, äitiyttä, madonnia ja huoria, patriarkaatin painoa ja niin pois päin. Yhtä merkittävimmistä modernisteista, Virginia Woolfia, ei käytännössä ikinä lueta ja analysoida mistään muusta kuin feministisestä näkökulmasta. Tai yhtä merkittävimmistä tieteiskirjallisuuden suurnimistä, Ursula LeGuinia. Tai Margaret Atwoodia. Tai nobelisti Doris Lessingiä. Ja ilman muuta tällaiset luennat ovat olennaisia ja feministiset teemat näiden kirjailijoiden teoksissa keskeisiä, mutta eikö olisi toisaalta ihan mahdollista, että Woolf, LeGuin, Lessing ja muut naispuoliset kirjailijat sukupuolestaan huolimatta käsittelisivät teoksissaan joitain muitakin teemoja kuin sukupuolta?

Ongelma on se, että naisnäkökulman nostaminen automaattisesti keskeiseksi elementiksi naiskirjailijoiden teoksissa asettaa kyseisiä teoksia marginaaliin. Ne nähdään suunnattuna naisilta naisille, ja kiinnostavina vain tälle omalle kohderyhmälleen. Siinä missä miespuolinen kirjailija voi kirjoittaa kirjan äärimmäisen polarisoituneesta luokkayhteiskunnasta, jossa isoveli valvoo, propagandakoneisto jyllää ja kansaa hallitaan pelolla, naiskirjailija voi kirjoittaa täsmälleen saman teoksen mutta se luetaan kuvauksena patrarkaatista joka sortaa työväenluokkaista naispäähenkilöä. Teoksesta nostetaan esiin henkilöhahmon sukupuoliperformanssi ja sen suhde dystooppisessa yhteiskunnassa selviytymiseen, kun taas miespuolisen kirjailijan (mies)henkilöhahmo samassa tilanteessa nähtäisiin individualistisena yksilönä, joka pyrkii pitämään identiteetistään kiinni ja selviytymään tyranniassa. Jos kyseessä on nuortenkirja, naiskirjailijan tyttöpäähenkilöä arvioidaan roolimallina tytöille. Jos päähenkilö on poika, hänet nähdään yksilönä omine motiiveineen, hyvin tai huonosti onnistuneena, moniulotteisena tai latteana hahmona.

Tämä aihepiiri nousi taas mieleeni, kun luin Nyt-liitteen kriitikko Anton Vanha-Majamaan monin tavoin aivan oivaltavaa analyysia Nälkäpeli-elokuvien Katniss Everdeenistä modernina feministisenä toimintasankarina. Hän osuu aivan oikeaan siinä, että Katniss on vahva, monisyinen henkilöhahmo, joka ylittää tavanomaisten feminiinisten ja maskuliinisten sukupuoliperformanssien rajat ja kieltäytyy määrittymästä sukupuolensa perusteella. Pidän itsekin tällaisia päähenkilöitä tervetulleena ja kauan odotettuna murroksena toimintaelokuvien konventioissa. Vanha-Majamaan analyysi menee kuitenkin metsään siinä vaiheessa, kun hän pitää Katnissin taistelua ”hangoitteluna sukupuoltaan vastaan” ”patriarkaalisessa maailmassa.” Nälkäpelien Panem nimittäin ei ole erityisen patriarkaalinen yhteiskunta: se on dystopia, jossa monet ihmisoikeusasiat ovat todella heikossa jamassa, mutta sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole yksi niistä. Itse asiassa on sinänsä ihan kiinnostavaa (joskin kenties epärealistista), miten merkityksettömänä asiana sukupuoli teosten dystopiamaailmassa näyttäytyy.

Katniss ei ole patriarkaattia vastaan niskuroiva alistettu nainen, vaan julmaa tyranniaa vastaan kapinoiva kansan sorretun enemmistön edustaja, joka sattuu olemaan sukupuoleltaan nainen. Representaationa niin sanotusta vahvasta naishahmosta hän on feministinen hahmo, mutta hänen tarinassaan ei ole mitään erityistä feminististä latausta tai naisnäkökulmaa. Nähdäkseni onkin jollain tapaa oireellista naiskirjailijuudesta ilmiönä, että Vanha-Majamaa näkee patriarkaatin siellä missä sitä ei ole – koska eihän naiskirjailija Suzanne Collinsilla voi olla muuta käsiteltävää tai naishenkilöhahmo Katniss Everdeenillä muuta uhmattavaa kuin naisiin ihmisryhmänä spesifisti kohdistuva sorto.

Nälkäpeli-trilogia ja siitä adaptoitu elokuvasarja käsittelevät monin tavoin vallankäytön muotoja, todellisuuden muokkaamista propagandan keinoin, ihmisten välineellistämistä osaksi koneistoa, pelkoa, vihaa ja väkivaltaa, siitä miten nämä muokkaavat ja rikkovat ihmistä. Ne ovat myös terävänäköistä satiiria omasta ajastamme, esineellistävästä tosi-tv-kulttuurista, informaatiosodasta ja hyvinvointierojen kasvun tuomasta epätasa-arvosta. Ne eivät ole täydellisiä kirjoja, niissä kuvattu dystopia ei ole kaikin osin aivan uskottava, mutta ne ovat erinomaisen pätevää nuorten aikuisten dystopiascifiä, jossa kuvattu maailma ei lopulta poikkea omastamme niin paljon kuin pintapuolisesti näyttää. Niiden kirjoittaja on nainen ja päähenkilö teini-ikäinen tyttö…

…joten kirjasarjaa ei ikinä edes yritetty markkinoida muille kuin teini-ikäisille tytöille. Kirjojen kansiin painettiin ylistäviä arvioita Houkutus-romaanien kirjoittajalta Stephenie Meyeriltä ja yritettiin hypätä vampyyriromantiikan luomaan uuden tyttökirjallisuuden imuun, koska tytöillehän tämä on, tietenkin, naiskirjailijan kirjoittama tyttöjen kirja, tyttöjen roolimalli tässä selviytyy miesten maailmassa – ja ennen kaikkea kummankohan noista pojista se lopulta valitsee. Team Peeta! Team Gale!

Koska hiiteen kaikki yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja satiiri ja kritiikki ja muu sellainen joka särkee nättiä pikku päätä, tytöt tahtoo romanssia. Ne, jotka tuntevat kyseiset kirjat tai elokuvat tietävät, millainen farssi kyseinen kolmiodraamasivujuoni todellisuudessa on ja miten se esiintyy lähinnä yhtenä tapana tuottaa propagandaa ja manipuloida ihmisiä. Mutta ilmeisesti tyttölukijoiden odotetaan samastuvan kyynisen Katnissin sijaan pikemminkin Capitolin aivopestyyn tosi-tv-yleisöön, johon raskaskätinen ja feikki romantiikka menee täydestä. Erityisesti trilogian viimeinen teos kaikessa synkkyydessään ja väkivaltaisuudessaan tuntui omasta mielestäni lähinnä isolta keskisormelta ihmisille, jotka yrittävät väkisin brändätä Nälkäpeleistä teiniromantiikkaa Houkutuksen tyyliin.

Selvästi kyseinen brändäys kuitenkin vaikuttaa. En tunne yhtäkään miestä, joka olisi lukenut Nälkäpeli-kirjat. Viime torstaisessa elokuvanäytöksessä oli melkein pelkästään nuoria naisia. Eräs kaverini sen sattuvasti tiivisti kun kerroin käyneeni katsomassa kyseisen leffan: ”Eikös se ole vähän niin kuin Twilight?” hän tuhahti.

Naiskirjailijuus ilmiönä on pahimmillaan sitä, että naisten kirjoittama kirjallisuus marginalisoidaan tyttöjen jutuksi, sen merkitys mitätöidään naisten keskinäiseksi puuhasteluksi, sen yhteiskunnallinen sanoma hiljennetään, sen yleisö leimataan vähän yksinkertaisiksi romantiikannälkäisiksi tyttösiksi. Nälkäpeli ei ole täydellinen kirjasarja, mutta se ei ansaitsisi joutua tällaisen koneiston uhriksi.