Nainen joka pelkää puhelintaan
Heräteostin itselleni uuden puhelimen. Tai no, heräte ja heräte – oma ikäloppu nokialaiseni siirtyi autuaammille katvealueille jo vuosi sitten, ja sen jälkeen olen käyttänyt poikaystävän vanhaa, vain vähän rikkinäistä luuria, jonka kuulokeliitäntä on sökönä, akku tyhjenee vähäiselläkin käytöllä päivässä ja laturiportti falskaa. Mutta kuten olen tähän asti murahdellut aina kun joku on ehdottanut uuden puhelimen ostamista, se toimi edelleen ja oli siis mun käyttööni aivan tarpeeksi hyvä.
Tai käyttämättömyyteeni, en nimittäin käytä kyseistä laitetta ellei ole ihan pakko. Inhoan puhelimessa puhumista, varsinkin tuntemattomien ihmisten kanssa, pätkiviä yhteyksiä ja äänensävyjen analysointia ja ylipäänsä sitä että en näe keskustelukumppanin kasvoja. Kaikkein pahinta on kaiken maailman palvelunumeroihin soittaminen ja sen rasittavan pimputusmusiikin kuuntelu siihen asti että toisessa päässä yhtäkkiä onkin joku kasvoton ja tunteeton ihmisääni, jolle pitäisi yrittää änkyttämättä selostaa että mikä on ongelma. Tuntemattomille soittaminen hirvittää ylipäänsä, se kun joutuu muodostamaan mielikuvan toisesta ihmisestä ja luomaan vaikutelman itsestään pelkän äänen perusteella. Meitä ei lajina ikinä suunniteltu toimimaan niin ja ärrin murrin.
En käy puhelimessa pitkiä keskusteluja tuttujenkaan kanssa, enkä koskaan soita kenellekään ilman syytä – satunnaiset kuulumiset voi kyllä vaihtaa muutenkin, puhelimitse rupattelu tuntuu luonnottomalta, yksipuoliselta ja vaivaannuttavalta. Kun käytössä ei ole ilmeitä eikä eleitä, on kaikkiin toisen ihmisen sanomisiin yritettävä keksiä jotain verbaalista vastinetta, mikä ei tällaiselta hiljaiselta ihmiseltä käy ihan luonnostaan. Puhelinkeskustelussa hiljaisuus on aina pelkkä kommunikaation este, jota on jatkuvasti pyrittävä täyttämään. Se tekee kaverinkin kanssa juttelusta pakonomaista ja ilotonta.
Älypuhelimeen vaihtamista olen myös vastustanut jääräpäisesti jo monta vuotta. Koska en mää sitä nettiä siinä mihinkään tarvitse, ja sitä paitsi mää roikun netissä jo nykyään liikaa ja ahdistaisi olla koko ajan online, ja sit mää vaan pelaisin jotain tyhmiä pelejä vaan iän kaiken ja koukuttuisin johonkin instagrammiin, ja rahaakin se maksaa, ja sitä paitsi netin selaaminen viisituumaiselta näytöltä nyt olisi ihan syvältä joka tapauksessa.
Kun havaitsee jollain elämänalueella samastuvansa tähän kaveriin, on aika miettiä elämäänsä vähän uusiksi.
Ylipäänsä olen kaikenlaisen elektroniikan suhteen pahasti taipuvainen jämähtämään kaikkeen tuttuun ja turvalliseen: en innostu mistään uusista käyttöjärjestelmistä enkä halua opetella käyttämään mitään uusia ohjelmia. Ahdistaa vain kun pitäisi totutella siihen, etteivät kaikki toiminnot löydy enää sieltä mistä ne ovat aikaisemmin löytyneet. Nyt ostamani puhelin on kolmas omistamani sen jälkeen kun vuonna 2004 sain ensimmäisen nokialaiseni – tapanani ei ole ollut vaihtaa ennen kuin vanha on lopullisesti hajonnut, mikä maailmanpelastusnäkökulmasta on tietenkin mainio asia mutta pitää myös huolen siitä, että olen yleensä vähintään kolme vuotta ajastani jäljessä näinä nopeasti muuttuvina aikoina.
No, pari viikkoa sitten äiti painosti minut hankkimaan älykkäämmän liittymän, jotta saisi läheteltyä kuvia siskoni vauvasta. Seuraavaksi vanha uskollinen mp3-soittimeni tuli tiensä päähän kesken äänikirjan kuuntelun, ja uusi kuuntelulaite oli pakko hankkia tuota pikaa ellen halunnut jäädä ikiajoiksi seisomaan Moriaan Balinin haudalle. Ilmeisesti kehitys on kuitenkin kehittynyt siihen pisteeseen, että erilliset mp3-soittimet ovat jääneet ajasta jälkeen yhtä pahasti kuin Keski-Maan haltiat, eikä niitä ole enää löydettävissä tästä maan piiristä. Joten lopulta päädyin hieman yllättäen ostamaan uuden puhelimen, sellaisen jossa on ehjä kuulokepaikka.
Ja olenhan minä siitä tykännyt. Uusi vempaimeni on mielettömän kaunis esine, ilahduttaa jo pelkällä ulkonäöllään, hätkähdyttää vähän joka kerta kun sen kaivaa taskusta. Vauvakuvat tulevat perille, akku kestää ja kestää, äänenlaatu ja kamera ovat molemmat jotain aivan uutta tasoa. Sekin on tietenkin hyvänä puolena tässä pitkäksi venyvässä vaihtovälissä, että aina uuden laitteen hankkiessaan saa hetken aikaa erittäin vahvasti tuntea elävänsä tulevaisuudessa.
Ja jos nyt päädyinkin taas sponsoroimaan tahtomattani Kongon sisällissotaa ja ostamaan lapsityövoimalla tehtyä kamaa koska oikeasti eettisiä vaihtoehtojakaan ei tällä alalla yksikertaisesti ole, niin ainakin voin rauhoitella omaatuntoani sillä, että tällä olisi tarkoitus mennä taas vähintään seuraavat neljä vuotta. Kuka tietää, ehkä siihen mennessä elektroniikan mineraaleja ei enää tarvitse louhia konfliktialueilta. Ja ehkä joku futuristinen hologrammitekniikka on silloin kehittynyt niin pitkälle, ettei puhelimessa tarvitse enää puhua kasvottomien ihmisten kanssa.