Verhot läks

Joka kevät se tapahtuu: huhtikuun valo paistaa yhtäkkiä täydellä teholla huoneisiin, tunkeutuu pään sisään ja herättää siellä pakonomaisen vimman pistää sisustusta vähän uuteen uskoon (ja pestä ikkunat lirkutella äiti pesemään ikkunat). Tällä kertaa ensimmäinen oire oli äkkiä syntynyt vakaumus siitä, että verhojen pitää lähteä.

Meillä on roikkunut kodin kahdessa verhokiskossa samat verhot siitä asti kun tähän neljä vuotta sitten muutimme – raskaat puuvillaiset printtiverhot. Niiden kuosit miellyttivät kovasti silmääni silloin vuosia sitten kun ne hankittiin ja periaatteessa miellyttävät edelleen, ja aikaisempiin kämppiini ne sopivatkin oikein mainiosti. Tässä nykyisessä asunnossa ne ovat kuitenkin vain roikkuneet siinä sen kummemmin asiaa harkitsematta. Ja toimittamatta edes erityistä funktiota, koska ikkunoissa on kunnon sälekaihtimet.

Joten tuumasta toimeen ja tikapuille tekemään visiosta totta.

Tuo olohuoneen nurkka näytti aluksi hiukan tyhjältä, mutta äkkiä siihen silmä tottuu. Vanhaan kenkätehtaaseen rakennetun asunnon kauniit rakenteet ja ikkunan muodot pääsevät mielestäni nyt paremmin oikeuksiinsa, ja iso ikkuna saa hallita seinää arvolleen sopivalla tavalla (ja mitkä paskaiset ikkunat ne ovatkaan, voi kauhistus).

Eli ei muuta kuin sama operaatio makuuhuoneessa. Siellä roikkunut Vallilan verho oli joka tapauksessa hölmön näköisesti liian lyhyt näin suuren huonekorkeuden kämppään.

Koko tila tuntuu isommalta ja valoisammalta ja jotenkin raikkaammalta kun vanhojen kiviseinien peittona ei roiku ylimääräisiä tekstiilejä. Vaikutelma on myös kaikin puolin vähemmän kolkko kuin pelkäsin. Ei kaiu eikä mitään. Ei niitä verhoja täällä oikeasti mihinkään tarvittu – ne ovat vain yksi sellainen elementti, jonka itsestäänselvästi olettaa kuuluvan jokaiseen sisustukseen.

Äiti olisi ehkä eri mieltä. Mutta toisaalta, kissat olisivat varmasti joka tapauksessa repineet ne alas ennen pitkää.