Love and Friendship: paras Austen-adaptaatio ikinä

Kun luin perjantain Hesarista, että ensi-iltaan oli tullut uusi Jane Austen -adaptaatio, kiinnostuin tietenkin välittömästi. Etenkin kun kyseessä on Austenin varhaistuotantoon kuuluva, postuumisti julkaistu ja suhteellisen tuntematon kirjeromaani, jota ei ole vielä adaptoitu valkokankaalle ja televisioon kymmentä kertaa ennestään.

Kun huomasin, että uuden leffan on käsikirjoittanut ja ohjannut Whit Stillman, siitä tuli välittömästi pakollista katsottavaa. Näin ohjaajan esikoiselokuvan Metropolitan (1990) Sodankylän elokuvajuhlilla toissa kesänä ja vaikutuin syvästi. Kyseisessä leffassa joukko nuoria ja pinnallisia manhattanilaisia sosialiitteja ryyppää, flirttailee ja keskustelee syvällisiä parin tunnin ajan, ja hirveästi muuta ei sitten tapahdukaan. Se on yksi viihdyttävimmistä asioista joita olen ikinä nähnyt, ja samalla valtavan terävää kulttuurifilosofista ja yhteiskunnallista kommentaaria. Vähän kuin Woody Allenia jos Allen olisi oikeasti niin nokkela kuin esittää olevansa.

Metropolitania verrattiin sitäkin aikanaan kovasti Austeniin ja viime vuosisadan lopun Austen-adaptaatioihin. Epäilinkin jo etukäteen, että jos joku saa Jane Austenin sarkastisen äänen, armottoman ihmiskuvauksen, viiltävän satiirin ja näiden kaikkien takana piilevän yhteiskuntakriittisen empatian tulkittua elokuvamuotoon, se on Stillman. Ja olin oikeassa.

Love and Friendship kertoo keski-ikäistyvästä ja varattomasta mutta yhä kauniista leskirouvasta, lady Susanista, joka manipuloi lähipiiriinsä kuuluvaa miesväkeä minkä kerkeää, juonii järkiavioliittoa tyttärelleen ja makeaa elämää itselleen, pallottelee siinä sivussa paria komeaa rakastajaa ja käyttäytyy kaikin puolin kerrassaan hävyttömästi. Kirjeromaani pohjatekstinä näkyy siinä, miten sosiaalisten juonitteluiden ja vastajuonitteluiden verkko muotoutuu lähes pelkästään henkilöhahmojen välisessä dialogissa, ilman että valkokankaalla varsinaisesti tapahtuisi juuri mitään.

Mitä pöyristyttävimpiä tekemisiä kyllä implikoidaan, ja iso osa tarinan jännitteestä syntyykin lady Susanin moitteettoman, sydämellisen julkisivun ja sen taakse kätkeytyvän manipuloivan opportunismin välisestä ristiriidasta – ja siitä, näkevätkö muut henkilöhahmot naamion läpi. Tarinan rakentuminen lähes pelkästään dialogin varaan korostaa hienosti valheiden, teeskentelyn ja sosiaalisten odotusten verkkoa, joka ohjaa ihmisten toimintaa. Upeasti kirjoitettu ja näytelty dialogi onnistuukin tuomaan hienosti esiin itse kunkin henkilöhahmon pikkumaisuuden, naiiviuden, itsekeskeisyyden tai silkan typeryyden austenilaisen armottomaan tyyliin.

Samalla nämä pikkumaiset, naiivit, typerät ja itsekkäät ihmiset lopulta näyttäytyvät kuitenkin melko empaattisessa valossa, yhteiskuntansa ja asemansa tuotteina. Jopa lady Susan saa osakseen hieman ymmärrystä: hän saattaa olla manipuloiva narsisti joka kohtelee lähipiiriään pelkkinä pelinappuloina, mutta onko hänen asemassaan olevalla varattomalla leskellä toisaalta hirveästi vaihtoehtojakaan? (Okei, on. Mutta ei kauhean miellyttäviä.) Toisaalta vaikka ihmisten kammottava käytös on olosuhteiden tulosta, se ei suinkaan tarkoita etteivät nämä ansaitsisi tulla kritisoiduiksi ja naurunalaisiksi se vuoksi. Mitään kosmista oikeutta taas on turha odottaa, koska tämä on Austenin tarina eikä Austenin maailmassa ole karmaa.  

Romantiikkaa tästä elokuvasta saa myös kaivella aika pitkällä tikulla. Oh, ihmiset saattavat kyllä ihan oikeasti rakastaa toisiaan, mutta sillä ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, millaiseen suhteeseen nämä ihmiset keskenään päätyvät vai päätyvätkö mihinkään, tai ovatko he onnellisia vai eivät. Elämää ohjaavat aivan toiset lainalaisuudet. Yleensä oma ongelmani Austenin kirjoista tehdyissä adaptaatioissa onkin, että ne korostavat romanttisia tarinoita ihmiskuvan ja sosiaalisen satiirin kustannuksella, mikä väistämättä tuntuu hivenen epäkunnioittavalta alkuteoksia kohtaan – koska Jane Austenin teokset ovat ehkä vähiten romanttista kirjallisuutta mitä kuuna päivänä on kirjoitettu.

Love and Friendship tajuaa tämän, ja sen takia se on mielestäni sangen selvästi uskollisin ja samalla paras Jane Austen -adaptaatio jonka olen nähnyt. Kyllä, jopa parempi kuin se BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarja. Se on myös nokkela ja hauska kuin mikäkin, ja tietenkin täynnä 1700-luvun lopun pukuloistoa ja arkkitehtuuripornoa, kuten miltä tahansa kelpo periodidraamalta voi odottaa.

Suosittelen siis erittäin lämpimästi. Niin lämpimästi, että sain jopa kuukausitolkulla jäissä olleen blogin sulatettua.