Kun tunne on tärkein – La La Landista ja taiteen kokemisesta
Kävin viime sunnuntaina katsomassa La La Landin. Se oli aika ihana. Tykkään melkein aina musikaaleista, joten odotin tykkääväni tästäkin, enkä pettynyt.
Elokuvan aikana nautin sen visuaalisesta säihkeestä, ihanasta musiikista ja suurista tunteista, sen yksinkertaisesta mutta koskettavasta sanomasta, sen häpeämättömästä nostalgiasta.
Elokuvan jälkeen istuin tutun elokuvakerhon porukan kanssa tuopin ääressä, ja me tarkkanäköiset, kriittiset, korkeakoulutetut humanisti-intellektuellit analysoimme sen pohjamutia myöten. Jokaisen kliseen ja köykäisyyden, jokaisen intertekstuaalisen viittauksen, jokaisen temaattisen ristiriitaisuuden ja arveluttavan piiloviestin. Alkoi ärsyttää.
Näitä kaikkia La La Landissa on. Millään näistä asioista ei mielestäni ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen elokuva La La Land on.
Kirjallisuudenopiskelu jättää jäljen ihmiseen. Se tekee taiteesta nauttimisesta helposti analyyttisen, melko älyllisen prosessin, ja kertomuksista usein sangen läpinäkyviä keinojen ja konventioiden kokoelmia. Yleensä tämä ei mielestäni ole ongelma – analyyttinen katse auttaa näkemään pintaa syvemmälle, saamaan taiteesta enemmän irti ja jopa nauttimaan siitä enemmän.
La La Landin ruumiinavaus tuntui kuitenkin ikään kuin rikkovan elokuvan, hajottavan sen palasiksi ja poistavan siitä merkityksiä. On tarinoita, joille viileä analyyttinen katse ei anna ihmeempää lisäarvoa, ainakaan mikäli se tulee eläytymisen ja tunnereaktion tielle. Jotkin asiat voi pilata täysin ottamalla ne liian vakavasti.
Minulle La La Land oli useimpien musikaalien tapaan voimakkaan kokemuksellinen elokuva – sellainen, jossa eletään mukana musiikin, värien ja liikkeen kautta, annetaan tarinan mennä omalla painollaan, odotetaan enemmän suuria tunteita kuin suuria oivalluksia. Tykkäsin siitä sellaisena.
Jos olisin katsonut sen toisenlaisten lasien läpi, esimerkiksi Hollywoodin elämäntavan reflektiona, elokuvamusikaalin historiaa käsittelevänä metateoksena, amerikkalaisen unelman representaationa, tai vaikkapa feministisestä näkökulmasta, olisin nauttinut siitä paljon vähemmän, nähnyt sen totisesti paikoin köykäisenä ja pinnallisena, joiltain osin jopa syvästi ongelmaisena. Mutta en katsonut sitä niiden lasien läpi, koska mikään näistä asioista ei ollut sen elokuvan pointti.
Joskus ylenpalttisella analyyttisyydellä hukataan se, mikä taideteoksessa on olennaista, mikä siinä koskettaa katsojaan ja mikä siinä tuottaa tähän maailmaan lisäarvoa. Joskus pitäisi osata keskittyä vain niihin tunteisiin, mitä teos herättää.
La La Landia suosittelen kaikille, jotka tykkäävät musikaaleista ja kauniista asioista. Kaikille, jotka tykkäsivät La La Landista, puolestaan suosittelen elokuvaa nimeltä Once (2007). Se on vähän niin kuin sama tarina, mutta Hollywoodin glamour ja suuret unelmat ovat vaihtuneet Dublinin sateisiin katuihin ja persaukisten katusoittajien ja maahanmuuttajien pieniin haaveisiin. Ja kaihofolkiin.