Downton Abbey loppui, mitäs seuraavaksi?

Downton Abbeyn päättymistä on nyt viimeisen tuotantokauden pyöriessä kohti loppuaan käsitelty mediassa ikään kuin jokin aikakausi olisi tullut tiensä päähän. Surraan ja itketään, pidetään liikuttuneita muistopuheita. Ja mikäs siinä, onhan kyseinen sarja epäilemättä yksi kaikkien aikojen katsotuimista, sillä on uskolliset faninsa ympäri maailmaa, se on pyörinyt varsinkin englantilaiseksi periodidraamaksi melko pitkään. Silti minulle on tullut hieman yllätyksenä tämä julkisten kyynelten määrä, en itse ollut hahmottanut että kyseessä on aivan tämän mittakaavan asia – harvemmin jonkun tv-sarjan päättyminen aiheuttaa moisen reaktion, oli kyseessä miten mainio tekele hyvänsä.

Vaikka itse olenkin taipuvainen ajattelemaan, että Downton Abbeyn oli jo korkea aika loppua, tekee mieleni silti muistella sarjaa tässä kohtaa yhden postauksen verran. En ryhdy itkemään itkevien kanssa (vaikka viimeisellä jaksolla toki on monet liikuttavat hetkensä), mutta etenkin onnistuneen viimeisen kauden jälkeen lopullinen mielikuvani sarjasta jäi sen verran positiiviseksi, että koen sen ansaitsevan muutaman sanan.

Tykkäsin Downton Abbeysta valtavasti sen ensimmäisellä kaudella – vanhan maailman viimeisten vuosien lempeästä tunnelmasta, henkilöhahmoista, yhteiskunnallisen murroksen teemoista ja siitä, että kiehtovaa ja koukuttavaa draamaa saatiin aikaan hyvin pienistä tapahtumista. Osoittaa todellista tarinankertojan taituruutta saada aikaan kiinnostavaa katsottavaa sarjasta, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Maailma muuttuu taustalla mutta Downton Abbeyn meno pysyy enimmäkseen ennallaan, kerronnan jännite syntyy enemmän ristiriidasta muuttuvan maailman ja tapoihinsa jämähtäneen kartanon välillä kuin mistään henkilöhahmojen keskinäisestä draamasta tai suurista mullistuksista. Tarina ei tällöin tunnu keinotekoisesti rakennetulta vaan lipuu eteenpäin ikään kuin omalla painollaan, omaan tahtiinsa. Sama hienovarainen juonenkuljetus tekee vaikka Mad Menistä sen nerokkaan tv-sarjan joka se on – se tuo tarinaan syvyyttä ja aitoutta, jollaista televisiossa harvoin pääsee näkemään.

Toinen tuotantokausi oli myös mieleeni lievästä saippuaisuudesta huolimatta, ja kolmatta kautta lähdin katsomaan suurin odotuksin, mutta jossain kolmannen ja neljännen kauden aikana meno alkoi tökkiä. Sarjan juonenkuljetus muuttui jotenkin nykiväksi, koko ajan oli ilmassa jotain suurta kriisiä, joka joko ratkesi itsestään (voi kamala, nyt on pakko myydä kartano ja pistää palvelijat pihalle, ai mitä, tuli yllätysperintö, ei tarviikaan! – toistetaan ad nauseam) tai pahimmassa tapauksessa vain unohdettiin pari jaksoa myöhemmin. Mihinkään ei oikein tunnuttu jaksavan keskittyä, mitään kunnollisia tarinakaaria ei päässyt syntymään eikä tarina tuntunut olevan menossa mistään minnekään. Oli kaikenlaista saippuasarjamaista juonenkäännettä murhista ja raiskauksista ja kostonhimoisista ex-vaimoista, yhtä konfliktia konfliktin perään ilman kunnollista käsittelyä. Koko sotku muuttui jotenkin pinnalliseksi ja väkinäiseksi.

Olihan siellä hyviä henkilöhahmoja ja joitain ihan toimivia tarinoita edelleen (ruhtinas Kuragin!), mutta oma innostukseni Downton Abbeytä kohtaan lakastui aika pahasti. Myöhempiä kausia tuli katseltua silloin kun ei ollut parempaakaan tekemistä, mutta koko teokseen alkoi asennoitua enemmän hömppädraamana kuin oikeasti laadukkaana televisiona. Kuudennen kauden jääminen viimeiseksi oli omasta mielestäni hyvä uutinen ja oikea ratkaisu – sarja oli laahustanut eteenpäin ilman fokusta ja ilman päämäärää jo niin pitkään, että lopun häämöttäminen oli omiaan vain jäntevöittämään tarinaa.

Niin se myös teki – Downton Abbeyn kuudes kausi on ehdottomasti sen paras sitten kakkoskauden, joten olen oikein tyytyväinen että jaksoin sittenkin pysytellä mukana. Juonenkuljetus tarjoaa edelleen vähän kivikkoista kyytiä etenkin alkupuolella, mutta sarja tuntui omasta mielestäni pitkästä aikaa itseltään. Se oli saanut takaisin sitä hitautta ja hienovaraisuutta, pieniä tarinoita suurten draamojen sijaan, hahmojen persooniin ja maailman muutokseen perustuvaa juonenkehitystä sekä hyvää mieltä ja huumoria, jotka alun perin tekivät siitä niin hyvän. Koko sarja veti itsensä ikään kuin kasaan ja sai keskittymiskykynsä takaisin kun loppu alkoi lähestyä, ja onnistui lopulta päättymään erinomaisen tyylikkäästi ja muodostamään mielekkään kokonaisuuden.

Päätösjaksoa itseään vaivaa hieman tietty hätäisyys, kun kaikki irrallaan roikkuvat langanpätkät yritetään solmia vielä yhteen, kaikki jäljellä olevat parittomat henkilöhahmot parittaa jonnekin, kaikki konfliktit ratkaista ja kaikille saada aikaan onnellinen loppu puolessatoista tunnissa. Siinä on myös jotain satumaista, ehkä vähän naiivia, epärealistista, mitä lie. Itse kuitenkin tykkäsin tästä ratkaisusta paljon – tässä meidän nykyisessä synkkäsävyisessä ja inhorealistisessa tv-kulttuurissamme ei liian usein pääse näkemään kunnolla onnellisia loppuja, ja Downton Abbey on itselleni ollut aina sillä tavalla hyvän mielen sarja, että siihen tällainen lälly loppu tuntuu ainoalta oikealta.

Hätäisyydestään huolimatta päätösjakso myös muodostaa yllättävän sulavasti etenevän ja järkevän kokonaisuuden, eli onnistuu välttämään juuri ne virheet, jotka heikensivät edellisiä tuotantokausia. Se tuntuukin oikeastaan epilogilta, joka sitoo kaikki aikaisemmat kaudet, ne heikommatkin, yhdeksi mielekkääksi tarinaksi, ja onnistuu näin jättämään paljon aikaisempaa mielikuvaani positiivisemman vaikutelman koko sarjasta. Ehkä voisinkin tässä jossain välissä katsoa koko roskan uudelleen, jos vaikka siinä puolivälissäkin olisi nyt enemmän järkeä kun kokonaisuus on hahmotettavissa.

Sikäli Downton Abbeyn päättymisessä ei olekaan mielestäni mitään itkettävää. Se onnistui saamaan arvokkaan, hyvin suunnitellun ja kaikin puolin arvoisensa lopun, joka tekee koko sarjasta paremman teoksen – ja tämä on väite, jota ei voi esittää monenkaan tv-sarjan finaalista.

Nyt maailmassa on tietenkin taas kunnon periodidraaman mentävä aukko, joka täytyy täyttää jollakin. Itse rupesin katsomaan The Knickiä, 1900-luvun alun New Yorkiin sijoittuvaa sairaalasarjaa, joka vaikuttaa aivan mahtavalta (vaikka siinä onkin jo tähän mennessä ollut enemmän verta, gorea ja ruumiita kuin Game of Thronesissa konsanaan eikä melkein ollenkaan kartanoelämää, joten se ei ehkä vastaa aivan samaan tarpeeseen kuin Downton). BBC:n uusi Sota ja rauha -minisarja-adaptaatio vaikuttaa myös siitä lukemani perusteella lupaavalta. Suosituksia otetaan myös mieluusti vastaan, kuten aina.

Kuvat: ITV.com