Elämä ei ole mikään kertomus

Olen viime aikoina miettinyt paljon identiteettejä, sitä miten niitä rakennetaan. Sitä, miten nykyisin kaikki tässä elämässä tuntuu olevan osa jokaisen ikiomaa persoonallisuuden rakennusprojektia. Millaisia vaatteita käytämme, millaista ruokaa syömme ja miksi, millaisia esineitä ostamme kotiimme tai vaihtoehtoisesti heitämme sieltä ulos, minkätyyppistä joogaa harrastamme, ketä äänestämme, millaisella alueella asumme, missä seurassa liikumme, mihin uskomme ja olemme uskomatta ja kenen puheita kuuntelemme, ne kaikki tuntuvat olevan asiota joiden pohjalta olisi tarkoitus ennen kaikkea määrittää, keitä olemme. Joiden pitäisi kuvastaa persoonallisuuttamme. Ikään kuin kaikki valinnat tässä elämässä lopulta pyrkisivät vastaamaan vain yhteen ja samaan kysymykseen: mitä tämä takki tai nämä verhot tai tämän poliitikon Facebook-profiilin seuraaminen kertoo minusta.

Välillä tuntuu, että kaikki mahdollinen materia ja immateria jota elämäänsä ottaa tai sulkee siitä ulos on osa jonkinlaista suurta palapeliä, jonka lopputuloksena on yksilön eheä identiteetti, persoona, mikälie. Kama ei ole koskaan vain kamaa, vaan kaikki on osa suurempaa elämän kuviota, jonka lopullisena päämääränä on määrittää itsensä ihmisenä. Pohjimmiltaan periaatteessa luodaan henkilöhahmoa.

Meille tykätään nykyisin kertoa, että elämä on kertomus ja kukin meistä on oman elämänsä päähenkilö. Ja samalla logiikalla kaikki muu siinä elämässä on rekvisiittaa, jonka avulla voimme pyrkiä määrittämään, millainen tyyppi tämä henkilöhahmo nyt sitten on, millainen taustatarina sillä olisi ja millaiseksi sen tarina jatkossa rakentuu. Jatkuvan itsereflektion tuloksena syntyy eräänlainen näkymätön katsoja, joka seuraa ihmisen elämää ulkopuolelta kuin mitäkin tv-sarjaa, ja jolle täytyy kaikenlaisilla ulkoisilla kulisseilla ja visuaalisilla vihjeillä ja muilla kerronnallisilla konventioilla pyrkiä kommunikoimaan, millainen tyyppi tämä henkilöhahmo on. Mahdollisimman kirkkaasti ja selkeästi.

Tällainen tapa ajatella sopii mainiosti kaikenlaisten ihmistieteiden nykyisin muodikkaaseen näkemykseen siitä, että kaikki on kertomusta. Että ihmisen identiteetti pohjautuu siihen, miten elämäänsä tarinallistaa. Samalla se on siitä kätevä tapa ajatella, että se on äärimmäisen helppo popularisoida ja valjastaa kapitalismin käyttövoimaksi: on kauhean helppo myydä kaikenlaista kamaa sillä varjolla, että se kuvastaa tämän henkilöhahmon persoonallisuutta tai muokkaa sen tarinaa tähän ja tähän suuntaan. Näin se pukeutuu, näin se viettää vapaa-aikaansa, tällaisia ja tällaisia merkkipaaluja ja taitekohtia sen elämässä on ollut ja näitä ja näitä asioita se vielä tarvitsee ollakseen lopulta onnellinen.

Tällainen elämän kertomus tuppaa pursuamaan kliseitä: tietynlainen pukeutuminen ja elämäntyyli symboloivat menestystä, tietynlainen sisustus sitä että elämä on harmonista tai rennon boheemia ja taiteellista tai mitälie. Kartomuksella on myös selkeästi etenevä juonensa, ainakin ideaalitilanteessa: jokainen muka odottaa sitä elämänsä rakkautta, satuhäitä, täydellistä kotia ja lapsia ja puutarhaa, nousujohteista uraa ja paksua lompakkoa. Ja kaikkia näitä tavoitellessa joku on valmis myymään jotain mikä viilaa tämän luvun kertomuksestasi just eikä melkein täydelliseksi.

Kun maailma on näyttämö, elämä on kertomus ja itse on tuon kertomuksen päähenkilö, kaikki muu alkaa näyttäytyä kulisseina. Toiset ihmiset ovat sivuhenkilöitä, joiden rooli on korostaa päähenkilön persoonallisuutta ja olla statisteja tämän tarinassa – suhteet toisiin ihmisiin ovat nekin identiteettiprojektin rakennusainetta. Maailman tapahtumien merkitys syntyy siitä, miten niihin itse reagoi. Omaa elämäänsä rakentaessaan ihminen voi vapaasti valikoida, mitä ottaa mukaan ja mitä sulkee pois, haluaako tämän ja tämän esineen, ihmisen tai vaikka maailmalla tapahtuneen tragedian olevan osa omaa tarinaansa.

Tällaisessa maailmankuvassa on aivan luonnollinen valinta vaikka olla seuraamatta uutisia, piittaamatta vähäosaisemmista, välittämättä vaikkapa kulutusvalintojensa vaikutuksista, koska oman elämänsä päähenkilö on kirjaimellisesti maailmansa napa. Oman elämänsä päähenkilölle kaikki valinnat ovat yhtä oikeita, koska niiden tarkoitus on vain rakentaa omaa henkilöhahmoa, kuvastaa sen arvoja ja sielunelämää ja elämäntarinaa. ”Tää ei nyt olis sellainen tyyppi jota kiinnostaa tollainen.” ”Tää reagoisi tällaiseen tapahtumaan vaikka näin.” ”Tän arvoja on nämä ja nämä ja niiden pohjalta se toimii näin ja näin.”

Kun elämä on vain tarina ja ihmiset sen henkilöhahmoja, on helppo olla todella itsekeskeinen, helppo alkaa suhtautua myös kanssaihmisiinsä kuin fiktiivisiin henkilöihin, helppo tulkita ihmisten tekemisiä ja luoda elämälle odotuksia kertumusten lainalaisuuksien ja tyypillisten juonirakenteiden mukaan. Kliseiden, konventioiden. On helppo nähdä ihmiset stereotyyppeinä ja ahdistua raskaasti siitä, jos oman  elämän kertomus ei noudatakaan mitään konventionaalista juonikaavaa vaan ajautuu syystä tai toisesta sivuraiteille. On helppo luoda vastakkainasetteluja, hyviksiä ja pahiksia, joiden välisen jännitteen varaan voi omaakin tarinaansa rakentaa. On helppo olettaa, että kaikki liittyy kaikkeen jollakin merkityksellisellä tavalla.

Mutta kun elämä ei ole mikään kertomus, ja kukaan ei ole oman elämänsä päähenkilö – koska ihmiset eivät ole mitään henkilöhahmoja ja maailma jossa elämme ei ole kenenkään elämäntarinan näyttämö. Tavara on tavaraa, ainetta ja materiaa ja siihen liittyviä mielikuvia – sen ei tarvitse eikä ehkä edes pitäisi olla mitään henkilöhahmojen persoonallisuuksien rakennusainetta. ”Kuka minä olen?” ei myöskään ehkä oikeasti ole se olennaisin kysymys, johon tässä elämässä kannattaa tähdätä vastaamaan.

Ne kerronnallistetut elämäntarinat, joiden pohjalta omaa minäkuvaa pitäisi rakentaa, ovat pohjimmiltaan fiktiota, ja fiktiota ei voi tulkita samoilla välineillä kuin todellisuutta. Ennen kaikkea niitä ei pitäisi sekoittaa keskenään. Eikä todellakaan tehdä niitä omia valintojaan tässä elämässä sen pohjalta, mistä syntyy ehein ja kiinnostavin kertomus ja sille sankarillinen päähenkilö.