Horrostilassa, asennetaan tärkeitä päivityksiä

Puiston ruoho saattaa olla vihreää jalkojen alla, satunnainen sade tulla lempeästi vetenä, välikausitakki riittää vielä lämmittämään eikä kosteusvoiteellakaan ole tarvinnut paljoa läträtä. Kun aurinko hetkeksi äityy paistamaan, on maailma täynnä värejä joita ei ole tottunut näkemään tähän aikaan vuodesta, paitsi lapsena varsinaissuomalaisessa mummolassa. Siellä ilmastonmuutos riisti paikalliselta mikroilmastolta talvet kuulemma jo 70-luvulla, tai niin isäni on kertonut.

Pienenä sitä aina ihmeteltiin, mustia peltoja ja mutaisia maanteitä, kumma juttu kun ei sydäntalvellakaan ollut yhtään lunta – ja nyt voi jo sielunsa silmin nähdä itsensä selostamassa omille lapsilleen aikanaan, että kyllä täällä silloin oli talvia kun mää oli sun ikäinen. Itse en ikinä ottanut uskoakseni, uskonevatko hekään. 

Kaikesta tästä huolimatta sitä huomaa vääjäämättä, että syksy on vaihtunut talveksi. Sen tuntee tiettynä väsymyksenä, paikallaan polkemisen tunteena ja kärsimättömyytenä, syysajan energisyys on äkkiä tiessään, tekee mieli vain maata sohvalla ja juoda teetä ja katsoa putkeen kolme tuotantokautta Call the Midwifea (joka muuten on oikein passeli sekoitus hyvänmielendraamaa ja ankaraa sosiaalista kommentaaria juuri tähän mielentilaan). Ajatukset kiertävät kehää, eivät muodosta järkeviä kokonaisuuksia, kaikki mitä kirjoittaa tuntuu banaalilta ja laiskalta, epäinspiroituneelta, tylsältä. Tuntuu ettei ole mihinkään mitään lisättävää.

Kuuntelen äänikirjana Tarua Sormusten herrasta – olen lukenut sen niin monta kertaa että olen jo seonnut laskuista, ja joka kerta se tuntuu kaikessa tuttuudessaankin vähän erilaiselta. On teoksia, joiden pariin on hyvä palata aika ajoin: toistossa ja tuttuudessa on tiettyä lohtua, etenkin silloin kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Hobitit ovat sentään aina samoja, samassa vanhassa tarinassa. Luulenpa että se on yksi fiktion olennaisista tehtävistä, sallia meidän palata taaksepäin ja kokea jokin vanha miellyttävä seikkailu uudelleen silloin, kun tuntemattomaan tarpominen pelottaa.

Annan kuitenkin periksi maailman muuttumiselle ja siirryn älypuhelinaikaan, taidan olla tuttavapiirini viimeinen – pitää whaptsapata äidin kanssa, ilmeisesti. Sisäinen luddiittini murahtelee ja potkaisee keinutuoliin lisää vauhtia. Kaikkea sitä täytyykin oppia sietämään.

Päässäni soi Joulumaa, soi ja soi ja soi. Viimeinen todiste siitä, että aivot ovat menneet virransäästötilaan.

Kotitaloni takana oleva puisto päättyy yhtäkkiä hitonmoiseen monttuun paikassa, jossa ennen kulki tie kohti rantaa. Tuntuu, että maailma yrittää ilmaista jotain vähän kömpelöllä metaforalla, kuin lukioikäinen minä luovan kirjoittamisen kurssilla, täynnä ajatuksia jotka tuntuvat uniikeilta ja tärkeiltä kunnes ne kirjoittaa paperille. Onko monttu metafora muutoksen pelosta, pysähtyneisyyden sietämättömyydestä vai kirjoittamisen vaikeudesta, jää lopulta katsojan päätettäväksi. Universumi ei anna mitään merkkejä, näemme niitä siellä missä haluamme niitä nähdä. Eikä se tee niistä vähemmän todellisia.

Pukeudun punaiseen villakangastakkiin, ja tunnen oloni paremmaksi. Tähän vuodenaikaan ei koskaan voi lisätä liikaa väriä, mustaa ja harmaata on kaikkialla jo tarpeeksi.

Antaa vuoden kulkea rauhassa kohti loppuaan. Tämäkin horroskausi päättyy kyllä kun sen aika on.