Katoa, kirottu koivuviilu
Meille on periytynyt miehen suvun kodeissa vuosikymmeniä pyörinyt vanha nojatuoli, joka on ollut piikkinä lihassani ja roskana sisustussilmässäni nyt viimeiset neljä vuotta. Se on vanha ja hyvin tehty tuoli, taattua 70-luvun (?) muotoilua, laadukasta nahkaa ja puuta, aivan älyttömän hyvä istua ja luonnollisesti ruma kuin mikäkin. Valkoinen nahka näyttää nuhjuiselta ja likaiselta, koko häkkyrä tuntuu liian massiiviselta eikä sovi yhteen oikein minkään kanssa. Vuosikaudet haaveilin verhoilevani tuolin uudelleen, tai ihan vain heivaavani sen sinne sukulaisten vintille mistä oli tullutkin ja hankkivani tilalle jotain nätimpää. Mutta ensimmäiseen ei riittänyt taidot eikä jälkimmäiseen rahat tai pokka – tuoli on kuitenkin periaatteessa hyvä huonekalu, ja perintöesine, ei käy järkeen luopua sellaisesta ja ostaa uutta tilalle vain sen takia, ettei ulkonäkö miellytä.
Sitten yhtenä päivänä koin äkillisen valaistumisen: tuon tuolin ongelma ei oikeasti ole se patinoitunut valkoinen nahkaverhoilu. Sen ongelma on käsinojien parhaat päivänsä nähnyt koivuviilu.
Koivuviilu on yleisestikin ottaen omaan silmääni aivan kammottava pintamateriaali – kylmänsävyinen, aneeminen, eloton puunsävy vie ajatukset suoraan Pohjois-Hervannan yläasteen kemianluokkaan ja hammaslääkärin odotushuoneeseen. Luentosaleihin, poliisiaseman aulan koville penkeille, terveyskeskuksen vastaanottotiskille, sairaalan käytäville. Se on laitosmainen, kolea ja kolkko materiaali, ja ennen kaikkea se saa kaiken ympärillään näyttämään jotenkin nukkavierulta ja epämääräiseltä. Koivuviilu ei muodosta mielekkäitä kontrasteja minkään värin tai materiaalin kanssa, eli se sopii periaatteessa yhteen minkä tahansa kanssa mutta ei tuo parhaita puolia esiin mistään. Patinoitunut vanha nahka näyttää sen rinnalla likaiselta, väsyneeltä, aikansa eläneeltä.
No mutta, toisin kuin sille nahkaverhoilulle, tuolin puuosille pystyy tekemäänkin jotain. Ei muuta kuin maalia pintaan!
Väriksi valikoitui ennestään ruokailuryhmän maalaamiseen käytetty Tikkurilan puolihimmeä Helmi-kalustemaali sävyssä nimeltä Keskiyö, ja miehen painuessa kellarin työpajalle hiomaan otin itse suunnan kohti rautakauppaa.
[Note to self: älä ikinä enää mene bussilla automarkettiin ilman kunnollista poistumissuunnitelmaa, puhelinta ja täyteen ladattua matkakorttia. Tai muuten seisot vartin bussipysäkillä viiltävässä kaatosateessa odottamassa bussia jota ei tule, kalliilla rahalla ostamasi kertalippu menee umpeen etkä lällällää pääsekään vaihdolla takaisin. Sitten lähdet etsimään R-kioskia ladataksesi sen matkakortin ja joudut toteamaan ettei Partolan liikekeskuksen kokoisessa kauppakompleksissa ole ärrää. Sitten nostat kohtaloosi alistuneena automaatilta rahaa ja toivot saavasi rikottua sen ostamalla paikalliselta kirpparilta jotain kivaa, ja tässä kohtaa onneksi käykin tuuri. Sitten painut upouusien kolikoidesi kanssa takaisin kaatosateeseen odottelemaan vartin verran sitä bussia joka saattaa tulla tai olla tulematta, kenkäsi kastuvat läpikotaisin ja niin kastuu takkikin ja paleltaa niin vietävästi. Kolme tuntia myöhemmin olet viimein kotona sen parin desin maalipurkkisi kanssa.]
Onneksi on se kirpparilöytö, muuten voisi ketuttaa paljonkin.
Mustaa maalia pari kerrosta, pitkillä vedoilla käsinojien suuntaisesti, pensselinjäljet saavat näkyä, ei haittaa. Kaarevat puuosat osoittautuvat yllättävän hankaliksi, toinen kerros pitää maalata kahdessa osassa, kuivattaa ja koota tuolin runko välissä. Valmista on jo samana iltana kun on kärsimätön reipas.
Siitä tuli suorastaan yllättävän hyvä. Musta väri antaa tarpeeksi kontrastia jotta ajan patinoima valkoinen nahka saa kaipaamaansa luonnetta eikä näytä enää niin aneemiselta. Tuolin muodot tulevat paremmin esiin ja koko systeemi näyttää ryhdikkäämmältä, jopa vähän kevyemmältä. Ja lisäksi tuoli mätsää nyt muihin olohuoneen kalusteisiin, mitä se ainokainen koivuviiluhökötys ei todellakaan tehnyt.
Huonekaluihin myös syntyy ainakin itselläni jonkinlainen suhde siitä että niitä maalaa itse tai muokkaa jollain muulla tavalla – ne tuntuvat enemmän omilta ja siltä että ne kuuluvat tähän kotiin. Ei tämä tuolivanhus edelleenkään omaan silmääni täydellinen ole, eikä sovi saumattomasti yhteen muun sisustuksen kanssa, enkä sitä ostaisi jos kierrätyskeskuksessa vastaan tulisi – mutta nyt siitä on ainakin tullut meidän tuoli, ei pelkkää sukulaisten vintiltä löytynyttä hylkytavaraa. Ja se onkin oikeastaan suosikkitapani sisustaa, ottaa luokseen jotain mistä ei ikinä ajatellut pitävänsä ja tehdä siitä omansa. Muokata sitä mitä on jo valmiina sen sijaan että ostaisi uutta. Tylsäähän se olisikin jos kaikki olisi niin harkittua.