Mörköpötkö, eli kaikkeen se silmä tottuu

Siitä asti kun Tampereen keskustan tuntumaan nousi yksinäinen musta tornitalo, sen rumuus ja ankara ulkomuoto ovat herättäneet tuttavapiirissäni aika ajoin keskustelua, huokailua ja satunnaista vaikerrusta. Eräs kaverini alkoi kutsua sitä Mörköpötköksi, ja Mörköpötkö se on edelleen. Siinä se törröttää taivasta vasten, hallitsee maisemaa, on ensimmäinen asia jonka näkee kun saapuu kaupunkiin. Häilyy näkökentän reunalla, kurkkii talojen takaa ja kattojen yli ja tuntuu olevan jatkuvasti läsnä, peittävän koko kaupungin varjoonsa (Musta Torni valvoo, valvoo aina, se näkee meidät, niin näkee, aarre. Klunk! Klunk!).

Ja sitten siihen tottuu, suorastaan kiintyy, alkaa mieltää vanhan kunnon Mörköpötkön osaksi jokaista auringonlaskua. Ruma ja vähän painostava se ehkä on edelleen, mutta onpahan sitä ainakin jotenkin kiinnostavalla tavalla. Aina toimiva keskustelunavaus ja loputtoman helpon nörttihuumorin lähde (ei kiltti isäntä sssaa mennä Mustaan Torniin juomaan mustia juomia, tietysti ei, aarre, klunk, klunk!). Ja onhan tuossa nyt jotain veikeääkin, kapinallista suorastaan, miten se kaikkien toistensa kaltaisten betonielementtikuutioiden keskellä möllöttää yksin taivasta vasten korkeana ja kulmikkaana ja mustana kuin mikäkin.