Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, rupesimme Downton Abbeyn päätyttyä katsomaan pitkään katselulistalla roikkunutta The Knickiä. Koska teki mieli katso lisää periodidraamaa ja olin jostain syystä saanut päähäni (luultavasti koska spoilerien pelossa luin suosituksia erittäin silmäillen), että tässä olisi vielä yksi sellainen kiva ja hyväntuulinen, vuosisadan takaista estetiikkaa fiilistelevä pukudraama, vähän niin kuin Miss Fisher’s Murder Mysteries mutta sairaalasarja eikä etsiväsarja. Niin kuin periodi-House. Nerokas mutta huumeongelmainen lääkäri, tiimi sympaattisia sidekickejä, viikon potilas outoine oireineen ja niin pois päin, mutta yhdistettynä 1900-luvun alun glamouriin. Koko perheen huvia. Mitä sopivinta täytettä Downtonin jättämään tyhjiöön.

Nämä odotukset sai laittaa kertaheitolla uusiksi heti alkuunsa, sen verran verta, kirjaimellisia suolenpätkiä ja graafista lähikuvaa keisarileikkauksesta roiskui silmille jo ensimmäisessä jaksossa: tämä sarja ei todellakaan kaunistele sitä seikkaa, että kirurgian historia ei ole mitään nättiä katsottavaa. 1900-luvun alun leikkaussalissa ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä.

Alkujärkytyksen laannuttua tämä kaunistelemattomuus sai sarjan tuntumaan itselleni aivan uudella tavalla kiehtovalta – lääketieteen brutaali historia on aihepiirinä kovasti lähellä sydäntäni, ja se on The Knickissä aivan pääroolissa. Lähimpänä vertailukohtana temaattisessa mielessä tulee mieleen BBC:n suosikkini Call the Midwife, mutta The Knick on ilman muuta paljon raadollisempi (heh), synkempi ja eksplisiittisempi siinä veren ja goren määrässä, jota entisaikojen lääketiede piti sisällään. Voin kuvitella että jollekin herkkävatsaisemmalle sensuroimattomat esitykset ihmiskehon sisäpuolesta saattavat olla vähän liikaa. Näin varoituksen sanana.

Tämä on vielä kesyä.

Ehkä tämä graafisuus on osasyy siihen, että The Knick on saanut verrattain vähän huomiota. Mikä on sääli ja suuri onnettomuus sikäli, että kyseessä on yksi parhaista, omaperäisimmistä, kunnianhimoisimmista ja koukuttavimmista tarinoista joita televisiossa on kerrottu. The Knick on paljon muutakin kuin pelkkä sairaalasarja tai pukudraama. Sarja luotaa syvältä reilun sadan vuoden takaisen Amerikan rasismia, siirtolaisiin kohdistuvaa ennakkoluuloa, naisten asemaa, ihmishengen arvoa, huumeriippuvuutta, eugeniikkaa, köyhyyttä, sairautta ja hulluutta sekä sitä, mitä kaikkea ollaan valmiita tekemään ja uhraamaan tieteen edestä – hyvässä ja pahassa. Jotkut ovat kritisoineet teosta nihilistiseksi, itse taas näen sen viehättävän rujona ja liikuttavan inhimillisenä kuvauksena edistyksen hinnasta ja ihmisistä jotka sen maksoivat.

Tässä tarinassa ei ole mitään yksinkertaista eikä mustavalkoista: ihmiset tekevät hyviä asioita huonoin motiivein ja kyseenalaisin keinoin, ja pahoja asioita jaloin päämäärin ja parhaan tietonsa mukaan, ja katsojan osaksi jää tuomita mikäli pystyy ja kehtaa. Harvinaisen ajatuksiaherättävä sarja, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

Leikkaussalien vastapainoksi nähdään kiinalaisia oopiumluolia.

Aikakauden kuvauksena The Knick on raadollinen, hyytävä kuvaus asenteista ja uskomuksista, jotka nykypäivänä tuntuisivat absurdeilta ääneen lausuttuna mutta eivät ehkä ole aivan niin kadonneita ja ajasta jääneitä kuin haluaisimme uskoa. Periodisuus ei ole tässä sarjassa kolttuja, kimmellystä ja vanhanajan nostalgiaa, vaan vakavaa ja syvälle menevää esitystä maailmasta, joka on ehkä muuttunut sittemmin toisenlaiseksi mutta on edelleen sama kuin omamme, ei mikään irrallinen fantasiatodellisuus. Tällainen historiallinen kertomus kytkeytyy temaattisella tasolla vahvasti nykymaailman ajankohtaisiin kysymyksiin, samaan tapaan kuin hyvä dystopiascifi, mutta sen sijaan että se kysyisi, minne olemme menossa, se kysyy, mistä tulemme ja mitä olemme vanhoista virheistä oppineet, jos mitään.

The Knick ei kuitenkaan herätä pelkkiä ajatuksia, vaan myös shokeeraa, yllättää, liikuttaa ja tuntuu vatsanpohjassa lukuisilla mukavilla ja epämukavilla tavoilla. Yllättäviä käänteitä riittää, henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti uusia puolia. Se sai ainakin allekirjoittaneen myös nauramaan ääneen säännöllisin väliajoin – samanaikaisesti hieman kauhistuneena siitä, millaisille asioille nauraa, miten kammottavia asioita sitä pystyykin kiero ihmismieli pitämään huvittavina. Huumori ei voisi muuttua tästä enää paljon mustemmaksi.

Näiden kahden edesottamukset olivat itselleni erityisesti sarjan tähtihetkiä.

Katsoimme sarjan kaksi tuotantokautta kolmessa putkessa, se osoittautui nimittäin äärimmäisen vaikeaksi jättää kesken (hyvästi yöunet). Suosittelen siis varaamaan aikaa ja tuijottamaan maratonina, mutta kuten Räyhälä ehti jo varoittaa, syömistä varten kannattaa ehkä pitää taukoja, ainakin jos veri, neulat tai muut yleiset triggerit aiheuttavat reaktioita. Mutta siis, kaikesta karuudesta huolimatta herkempienkin kannattaa antaa tälle mahdollisuus, The Knick on aivan huikea sarja täynnä unohtumattomia henkilöhahmoja ja kiehtovaa ajankuvaa, ja tietenkin sitä valtavan kiinnostavaa lääketieteen historiaa.

Sitten kun tämä on nähty ja pureksittu, on hyvä siirtyä katselemaan toista uutta veren ja mustan huumorin tahrimaa mestariteosta, joka on Fargon toinen tuotantokausi. Siitä lisää toisella kertaa.

Kuvat: Cinemax