Nainen joka pelkää puhelintaan

Heräteostin itselleni uuden puhelimen. Tai no, heräte ja heräte – oma ikäloppu nokialaiseni siirtyi autuaammille katvealueille jo vuosi sitten, ja sen jälkeen olen käyttänyt poikaystävän vanhaa, vain vähän rikkinäistä luuria, jonka kuulokeliitäntä on sökönä, akku tyhjenee vähäiselläkin käytöllä päivässä ja laturiportti falskaa. Mutta kuten olen tähän asti murahdellut aina kun joku on ehdottanut uuden puhelimen ostamista, se toimi edelleen ja oli siis mun käyttööni aivan tarpeeksi hyvä.

Tai käyttämättömyyteeni, en nimittäin käytä kyseistä laitetta ellei ole ihan pakko. Inhoan puhelimessa puhumista, varsinkin tuntemattomien ihmisten kanssa, pätkiviä yhteyksiä ja äänensävyjen analysointia ja ylipäänsä sitä että en näe keskustelukumppanin kasvoja. Kaikkein pahinta on kaiken maailman palvelunumeroihin soittaminen ja sen rasittavan pimputusmusiikin kuuntelu siihen asti että toisessa päässä yhtäkkiä onkin joku kasvoton ja tunteeton ihmisääni, jolle pitäisi yrittää änkyttämättä selostaa että mikä on ongelma. Tuntemattomille soittaminen hirvittää ylipäänsä, se kun joutuu muodostamaan mielikuvan toisesta ihmisestä ja luomaan vaikutelman itsestään pelkän äänen perusteella. Meitä ei lajina ikinä suunniteltu toimimaan niin ja ärrin murrin.

En käy puhelimessa pitkiä keskusteluja tuttujenkaan kanssa, enkä koskaan soita kenellekään ilman syytä – satunnaiset kuulumiset voi kyllä vaihtaa muutenkin, puhelimitse rupattelu tuntuu luonnottomalta, yksipuoliselta ja vaivaannuttavalta. Kun käytössä ei ole ilmeitä eikä eleitä, on kaikkiin toisen ihmisen sanomisiin yritettävä keksiä jotain verbaalista vastinetta, mikä ei tällaiselta hiljaiselta ihmiseltä käy ihan luonnostaan. Puhelinkeskustelussa hiljaisuus on aina pelkkä kommunikaation este, jota on jatkuvasti pyrittävä täyttämään. Se tekee kaverinkin kanssa juttelusta pakonomaista ja ilotonta.

Älypuhelimeen vaihtamista olen myös vastustanut jääräpäisesti jo monta vuotta. Koska en mää sitä nettiä siinä mihinkään tarvitse, ja sitä paitsi mää roikun netissä jo nykyään liikaa ja ahdistaisi olla koko ajan online, ja sit mää vaan pelaisin jotain tyhmiä pelejä vaan iän kaiken ja koukuttuisin johonkin instagrammiin, ja rahaakin se maksaa, ja sitä paitsi netin selaaminen viisituumaiselta näytöltä nyt olisi ihan syvältä joka tapauksessa.

Kun havaitsee jollain elämänalueella samastuvansa tähän kaveriin, on aika miettiä elämäänsä vähän uusiksi.

Ylipäänsä olen kaikenlaisen elektroniikan suhteen pahasti taipuvainen jämähtämään kaikkeen tuttuun ja turvalliseen: en innostu mistään uusista käyttöjärjestelmistä enkä halua opetella käyttämään mitään uusia ohjelmia. Ahdistaa vain kun pitäisi totutella siihen, etteivät kaikki toiminnot löydy enää sieltä mistä ne ovat aikaisemmin löytyneet. Nyt ostamani puhelin on kolmas omistamani sen jälkeen kun vuonna 2004 sain ensimmäisen nokialaiseni – tapanani ei ole ollut vaihtaa ennen kuin vanha on lopullisesti hajonnut, mikä maailmanpelastusnäkökulmasta on tietenkin mainio asia mutta pitää myös huolen siitä, että olen yleensä vähintään kolme vuotta ajastani jäljessä näinä nopeasti muuttuvina aikoina.

No, pari viikkoa sitten äiti painosti minut hankkimaan älykkäämmän liittymän, jotta saisi läheteltyä kuvia siskoni vauvasta. Seuraavaksi vanha uskollinen mp3-soittimeni tuli tiensä päähän kesken äänikirjan kuuntelun, ja uusi kuuntelulaite oli pakko hankkia tuota pikaa ellen halunnut jäädä ikiajoiksi seisomaan Moriaan Balinin haudalle. Ilmeisesti kehitys on kuitenkin kehittynyt siihen pisteeseen, että erilliset mp3-soittimet ovat jääneet ajasta jälkeen yhtä pahasti kuin Keski-Maan haltiat, eikä niitä ole enää löydettävissä tästä maan piiristä. Joten lopulta päädyin hieman yllättäen ostamaan uuden puhelimen, sellaisen jossa on ehjä kuulokepaikka.

img_5955.jpg

Ja olenhan minä siitä tykännyt. Uusi vempaimeni on mielettömän kaunis esine, ilahduttaa jo pelkällä ulkonäöllään, hätkähdyttää vähän joka kerta kun sen kaivaa taskusta. Vauvakuvat tulevat perille, akku kestää ja kestää, äänenlaatu ja kamera ovat molemmat jotain aivan uutta tasoa. Sekin on tietenkin hyvänä puolena tässä pitkäksi venyvässä vaihtovälissä, että aina uuden laitteen hankkiessaan saa hetken aikaa erittäin vahvasti tuntea elävänsä tulevaisuudessa.

Ja jos nyt päädyinkin taas sponsoroimaan tahtomattani Kongon sisällissotaa ja ostamaan lapsityövoimalla tehtyä kamaa koska oikeasti eettisiä vaihtoehtojakaan ei tällä alalla yksikertaisesti ole, niin ainakin voin rauhoitella omaatuntoani sillä, että tällä olisi tarkoitus mennä taas vähintään seuraavat neljä vuotta. Kuka tietää, ehkä siihen mennessä elektroniikan mineraaleja ei enää tarvitse louhia konfliktialueilta. Ja ehkä joku futuristinen hologrammitekniikka on silloin kehittynyt niin pitkälle, ettei puhelimessa tarvitse enää puhua kasvottomien ihmisten kanssa.

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Horrostilassa, asennetaan tärkeitä päivityksiä

img_5943.jpg

Puiston ruoho saattaa olla vihreää jalkojen alla, satunnainen sade tulla lempeästi vetenä, välikausitakki riittää vielä lämmittämään eikä kosteusvoiteellakaan ole tarvinnut paljoa läträtä. Kun aurinko hetkeksi äityy paistamaan, on maailma täynnä värejä joita ei ole tottunut näkemään tähän aikaan vuodesta, paitsi lapsena varsinaissuomalaisessa mummolassa. Siellä ilmastonmuutos riisti paikalliselta mikroilmastolta talvet kuulemma jo 70-luvulla, tai niin isäni on kertonut.

Pienenä sitä aina ihmeteltiin, mustia peltoja ja mutaisia maanteitä, kumma juttu kun ei sydäntalvellakaan ollut yhtään lunta – ja nyt voi jo sielunsa silmin nähdä itsensä selostamassa omille lapsilleen aikanaan, että kyllä täällä silloin oli talvia kun mää oli sun ikäinen. Itse en ikinä ottanut uskoakseni, uskonevatko hekään. 

img_5948.jpg

Kaikesta tästä huolimatta sitä huomaa vääjäämättä, että syksy on vaihtunut talveksi. Sen tuntee tiettynä väsymyksenä, paikallaan polkemisen tunteena ja kärsimättömyytenä, syysajan energisyys on äkkiä tiessään, tekee mieli vain maata sohvalla ja juoda teetä ja katsoa putkeen kolme tuotantokautta Call the Midwifea (joka muuten on oikein passeli sekoitus hyvänmielendraamaa ja ankaraa sosiaalista kommentaaria juuri tähän mielentilaan). Ajatukset kiertävät kehää, eivät muodosta järkeviä kokonaisuuksia, kaikki mitä kirjoittaa tuntuu banaalilta ja laiskalta, epäinspiroituneelta, tylsältä. Tuntuu ettei ole mihinkään mitään lisättävää.

Kuuntelen äänikirjana Tarua Sormusten herrasta – olen lukenut sen niin monta kertaa että olen jo seonnut laskuista, ja joka kerta se tuntuu kaikessa tuttuudessaankin vähän erilaiselta. On teoksia, joiden pariin on hyvä palata aika ajoin: toistossa ja tuttuudessa on tiettyä lohtua, etenkin silloin kun tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Hobitit ovat sentään aina samoja, samassa vanhassa tarinassa. Luulenpa että se on yksi fiktion olennaisista tehtävistä, sallia meidän palata taaksepäin ja kokea jokin vanha miellyttävä seikkailu uudelleen silloin, kun tuntemattomaan tarpominen pelottaa.

Annan kuitenkin periksi maailman muuttumiselle ja siirryn älypuhelinaikaan, taidan olla tuttavapiirini viimeinen – pitää whaptsapata äidin kanssa, ilmeisesti. Sisäinen luddiittini murahtelee ja potkaisee keinutuoliin lisää vauhtia. Kaikkea sitä täytyykin oppia sietämään.

Päässäni soi Joulumaa, soi ja soi ja soi. Viimeinen todiste siitä, että aivot ovat menneet virransäästötilaan.

img_5940.jpg

Kotitaloni takana oleva puisto päättyy yhtäkkiä hitonmoiseen monttuun paikassa, jossa ennen kulki tie kohti rantaa. Tuntuu, että maailma yrittää ilmaista jotain vähän kömpelöllä metaforalla, kuin lukioikäinen minä luovan kirjoittamisen kurssilla, täynnä ajatuksia jotka tuntuvat uniikeilta ja tärkeiltä kunnes ne kirjoittaa paperille. Onko monttu metafora muutoksen pelosta, pysähtyneisyyden sietämättömyydestä vai kirjoittamisen vaikeudesta, jää lopulta katsojan päätettäväksi. Universumi ei anna mitään merkkejä, näemme niitä siellä missä haluamme niitä nähdä. Eikä se tee niistä vähemmän todellisia.

Pukeudun punaiseen villakangastakkiin, ja tunnen oloni paremmaksi. Tähän vuodenaikaan ei koskaan voi lisätä liikaa väriä, mustaa ja harmaata on kaikkialla jo tarpeeksi.

Antaa vuoden kulkea rauhassa kohti loppuaan. Tämäkin horroskausi päättyy kyllä kun sen aika on.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään