Kohta on taas kevät, ja ikkunoista tulviva aamupäivän aurinko alkaa armottomasti paljastaa kaiken huoneisiin kertyneen pölyn, roinan ja sekasorron. Samalla epäilemättä vääjäämättä herää taas oma kiinnostukseni kämpän puunaamiseen, sisustusblogit pääsevät taas lukulistalle, ja alkaa jokavuotinen parin kuukauden pesänrakennuskausi.

Sitten asunnon vajavaisuudet – ja omani – alkavat taas pikkuhiljaa ahdistaa, kun niitä tulee verrattua sisustuslehtien ja -sivustojen siistiin, valoisaan, lavastettuun todellisuuteen. Vanhaan kenkätehtaaseen rakennetun kaksion huonekorkeus, kattopalkit ja valtavat ikkunat hämärtyvät, vaivalla haalitut vintage-kalusteet ja muut kauniit asiat alkavat tuntua riittämättömiltä, kun katse kiinnittyy kaikkeen epätäydelliseen.

Vuokrakämpän muovimatto alkaa aiheuttaa alemmuudentunnetta. Kaikissa oikeasti kivoissa kodeissahan on satavuotiaat lautalattiat tai vähintäänkin hienot parketit. Ihan sama miten sisustaa, muovimattokämpät eivät ikinä vaikuta olevan tarpeeksi hyviä blogimaailmaan. Sitä muovimattoa peittävät räsymatot taas ovat aina kissojen jäljiltä rullalla jossain nurkassa.

Poden ajoittain vähän huonoa omaatuntoa siitä, etten ikinä osta leikkokukkia – kaikki oikeasti kodistaan välittävät ihmisethän ostavat kukkia (”pientä arjen luksusta – olet sen arvoinen!”). Silloin kun niitä jostain kuitenkin tulee (eli mies tuo), huomaan etten omista maljakkoa, joten tungen kukkaset johonkin vesikannuun, nostan kannun jonnekin minne kissat eivät yllä ja huomaan ruskean ja homeisen asetelman seuraavan kerran kaksi kuukautta myöhemmin.

Kuolemaa tekevät tässä vaiheessa talvea myös useimmat huonekasvini. Kahvipuu tiputti suurimman osan lehdistään kun unohdin kastella sen ennen yhtä viikonloppureissua, huonekuusi aikoo ilmeisesti pudottaa ainakin alimmat oksansa ja näyttää sen jälkeen ihan epäsuhtaiselta. Laiminlyöty saniaisparka vetelee viimeisiään kissaturvallisella hyllyllään ja karistaa satamäärin ruskeita, kuivuneita lehdyköitä lainehtimaan ympäri asuntoa. Ei ole tässä taloudessa vielä nähty mitään hyvinvoivia vehreitä viidakoita (jotka tuovat ”väriä ja elämää” ja ”pienen palan luontoa” asuntoon), kituviksi risukoiksi ne aina muuttuvat jossain vaiheessa.

Kissojen rumat muoviset kantokopat saavat lojua esillä, koska Ajatus-kissa tykkää sellaisessa nukkua. Piuhaviidakot ja jatkojohdot saavat kiemurrella pitkin seinänvierustoja, koska pistorasioita on liian vähän.

Kylpyhuone ei koskaan tule olemaan mikään viihtyisä kotispa (”jossa on ihanaa rentoutua pitkän päivän jälkeen, kylpyhetken kruunaavat kukat ja tuoksukynttilät”). Se on ehkä maailman surkeimmin suunniteltu huone: se on tarpeeksi iso, että sinne mahtuisi vaikka pysäköimään pienen auton, mutta suihkun, lavuaarin, pöntön ja oviaukon strategisella sijoittelulla on pidetty huoli siitä, että esimerkiksi pesukonetta sinne ei mahdu ellei halua sijoittaa sitä keskelle lattiaa. Lattiaa, jonka kaadot ovat tarpeeksi loivat, että vesi jää lainehtimaan ympäri huonetta suihkun jälkeen mutta kuitenkin riittävän jyrkät, että tilaan ei uskalla sijoittaa mitään kovin korkeaa säilytyskalustetta. Seiniin ei saa kiinnittää mitään, ikkunaa ei tietenkään ole, talvisin viemäri haisee vaikka mitä tekisi.

Tämä kaikki alkaa luultavasti aiheuttaa pientä riittämättömyyden tunnetta taas myöhemmin keväällä, kun sisustusmania iskee. Tämä postaus toimikoon silloin muistutuksena siitä, että se on vain vaihe – ja että suurimman osan vuodesta sisustuslehtikelvoton kotini kelpaa minulle aivan hyvin. Suurimman osan ajasta näen ne kauniit puolet ennen niitä vikoja.