Marraskuun valo saa minkä tahansa maiseman näyttämään vanhalta kauhuelokuvalta. Puiden oksat piirtyvät mustina vasten taivasta, naakkaparvet lehahtavat lentoon kuin tyhjästä kimakasti huutaen. Himmeä harmaa valo pesee maisemasta värit, pilvet roikkuvat matalalla kaiken yllä, on aivan hiljaista. Omat kotikulmat näyttävät äkkiä aavemaisilta. Sitä voisi melkein vannoa, että Aaltosen vanhassa kenkätehtaassa kummittelee, ja että Tammelan betonielementtitalojen varjoissa joku sarjamurhaaja odottaa seuraavaa uhriaan. Ja sitten, pikemmin kuin osaa odottaa, tulee pimeä.

Vuodenajan tunnelmaan sopivasti olen viime aikoina innostunut kummitustarinoista ja kauhuelokuvista, paranormaaleista kertomuksista ja vanhasta kunnon gotiikasta. Ihmismielen pimeistä puolista ja hulluudesta, haudantakaisista kaunoista ja kammottavista vanhoista kartanoista. En ole mikään erityinen kauhuelokuvien tai kauhukirjallisuuden fani, mitä nyt Stephen Kingiä luin joskus liian pienenä salaa ja Uinu, uinu, lemmikkini traumatisoi pysyvästi (”Hänen äänensä rahisi soraa ja multaa. ’Rakas…'”). Piilotin kirjan vanhempien kirjahyllyssä muiden kirjojen taakse jotten joutuisi katselemaan sitä. Lainasin kirjastosta Noidan käsikirjan ja näin painajaisia niistä kuvituksista (yksi kaverini ei saanut lukea sitä ensinkään kun hänen äitinsä oli varma että se on saatananpalvontaa, oi ysäri). Manaaja tuli katsottua pikkusiskon pakottamana, samoin Se, molempien muistan jättäneen lopulta vähän kylmäksi. Ja siihen se meikäläisen kokemus koko genrestä aika pitkälti jäikin.

Pääsin goottilaisen estetiikan ja teemojen makuun Sarah Watersin mainion hyytävällä romaanilla The Little Stranger (suomennettu nimellä Vieras kartanossa), jossa hiljakseen rapistuvassa herraskartanossa asuvaa köyhtynyttä ylhäisöperhettä tuntuu vainoavan jokin mystinen olento, henki tai kirous – tai sitten vain maailman muuttuminen, traumaattinen menneisyys ja hirvittävällä tavalla horjuva mielenterveys. Tällaisessa klassisessa gotiikassa ehkä hyytävintä onkin tietty jatkuva epävarmuus siitä, ovatko aaveet ja paranormaalit ilmiöt todellisia vai onko kyse henkilöhahmojen omista harhoista ja hulluudesta – ja kumpi selitys on lopulta kauhistuttavampi. 

Joka tapauksessa kyseessä on mainio romaani, ei Watersin tyypillisin mutta ehdottomasti yksi parhaista, ja se jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa kuten kunnon kauhukertomuksen kuuluukin. Jos kummitustarinat ja sellainen surumielinen rappion estetiikka viehättävät, tähän kannattaa tutustua.

The Little Strangerin jälkeen olen lukenut Shirley Jacksonin ja Susan Hillin klassisia kummitustarinoita ja kauhukertomuksia: The Haunting of Hill House, We Have Always Lived in the Castle, The Woman in Black. Seuraavaksi voisin ehkä siirtyä Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin pariin. Luen näitä tarinoita e-kirjoina tabletilta, jolloin voin lukea pimeässä huoneessa yhden kynttilän valossa, ikään kuin maksimoida eläytymisen kirjojen tunnelmaan ja säikkyä jokaista risahdusta ja kolahdusta. Tällainen kauhufiktio pelaa enemmän tietynlaisella kierouden ja vääryyden tunteella, vaikutelmalla hiipivästä uhasta ja henkisestä epätasapainoisuudesta kuin säikyttelyllä, hirviöillä tai ylenpalttisella verimässäilyllä, ja onkin sen vuoksi ainakin omasta mielestäni kiinnostavampaa – ja myös vaikuttavampaa. Yliluonnollisille ilmiöille ei välttämättä löydy mitään selkeää selitystä, jolloin tarinan kaikki mahdolliset tulkinnat omine kaameine implikaatioineen jäävät vaivaamaan lukijan mieltä.

Olemme myös miehen kanssa katsoneet jonkin verran kauhuelokuvia, toistaiseksi lähinnä vanhoja mustavalkoisia klassikoita: House on Haunted Hill (1959), The Haunting (1963), The Innocents (1961). Ensimmäinen näistä oli kaikessa camp-henkisyydessään enemmän huvittava kuin pelottava, mutta kaksi muuta onnistuivat olemaan oikeasti aika karmivia. Pimeitä vanhoja kartanoita, mieleltään hauraita suurisilmäisiä naisia, suloisia mutta oudosti käyttäytyviä lapsia. Teremiinin ujellusta ja synkkiä kehtolauluja. Kauhu piilee näissäkin teoksissa enemmän yleisessä tunnelmassa kuin katsojan eteen yllättäen pomppaavissa aaveissa tai groteskeissa hirviöissä. Tykkään näissä kummitustarinoissa siitä, että tulkintaa jätetään avoimeksi, ettei kaikkea näytetä ja selitetä, ettei pelolle anneta kasvoja. Tuntematon, vieras ja outo pelottaa aina enemmän. Tästä samasta syystähän vaikka Sauron on pelottavampi kuin Voldemort. Ja Pennywise-klovni on paljon pelottavampi kuin se tyhmä hämähäkkiolento jonka ne muksut listivät Se-elokuvan lopussa.

Tammelan kauhuelokuvamaisemissa tuskin liikkuu oikeasti mitään sen pelottavampaa kuin yksi tai kaksi autostereoita pöllivää pilvipäätä. Itsensä pelottelu fiktion avulla on sen sijaan ehkä parasta mitä marraskuun pimeydessä voi tehdä, se pitää ihmisen hereillä ja antaa kivasti lisää merkityksen tuntua synkille päiville ja pitkille pimeille illoille. Jos jollakulla siis on suositella hyviä ja sopivan pelottavia kummitustarinoita tai muuta sellaista hiipivää, psykologista kauhua kirjojen, leffojen tai tv-sarjojen muodossa, pistä ihmeessä jakoon.