Kulutusketutusta kulutustavarasta, eli samperin sukkahousut

Tänään ottivat mielen päälle surkeat sukkahousut ja iloton pakkokuluttaminen. Kas tässä päivän ostokset, niihin upposi lantti jos toinenkin, eikä niihin liity mitään sen kummempaa fiilistä tai tarinaa:

img_5893.jpg

Juuri kun pääsin leuhottamasta, ettei vaatekaapistani puutu enää mitään, kaikki jäljelläolevat sukkahousuni päättivät tulla tiensä päähän parin päivän sisällä toisistaan. Tässä tapahtumassa ei tietenkään ollut mitään yllättävää, koska sukkahousuihin nyt ei voi suhtautua normaaleina vaatteina – ne ovat kulutustavaraa, kuin litra maitoa, viimeinen käyttöpäivä saapuu vääjäämättä ja yleensä nopeammin kuin odottaa. Sukkahousuista ei voi tulla lempivaatetta, niihin kiintyminen on vähän kuin ottaisi lemmikikseen perhosen. Pieniä parsimisyrityksiä lukuun ottamatta niitä ei voi korjata. Niihin on pakko asennoitua asiana, jonka omistaminen on väliaikaista, lyhytaikaista, ja niiden on aina oltava korvattavissa uusilla samanlaisilla, kuin pullo shampoota mutta sijoituksena lyhytikäisempi. Kammottava tuote vaatteeksi kaiken kaikkiaan. 

Olen hametyttö henkeen ja vereen: en ole käyttänyt housuja muualla kuin lenkillä sitten kevään 2007, kun muotiin tulivat ja jäivät liian kireät, makkarankuorimaiset, ”yliseksualisoivat” farkut ja lukioikäinen minä päätti protestoida. Sittemmin siitä tuli vain tapa. Käytän sukkahousuja syksystä kevääseen päivittäin, joten niitä kyllä kuluu. Varpaisiin tulevista pienistä rei’istä en jaksa edes välittää, ja uusissa ja suhteellisen kulahtamattomissa sukkiksissa siedän suurempiakin silmäpakoja, koska ei nyt herran tähden voi heittää pois alle kuukauden vanhaa vaatetta. Kuljen siis rikkinäisissä sukkahousuissa ja uskottelen itselleni, että se on ”boheemia”.

img_5896.jpg

Kaupungin boheemein isovarvas tässä näin.

Koen sukkahousut ja niiden ostamisen kauheana riesana, koska tällaiset kertakäyttötuotteet eivät kerta kaikkiaan sovi omaan maailmankuvaani, arvoihini ja kulutustottumuksiini. En halua ostaa tuotteita, jotka tiedän heittäväni puolen vuoden sisällä pois – enimmäkseen vieläpä maatumattomia tekokuitutuotteita, joista ei saa edes kunnon matonkuteita. Entistäkin enemmän ottaa päähän, kun joitakin vuosia sitten näin Hehkulamppuhuijaus-dokumentin suunnitellusta vanhenemisesta (planned obsolescense) ja opin, että sukkahousut voisi valmistaa kestämään käytännössä ikuisesti, mutta niistä tehdään tahallaan hauraita koska se on taloudellisesti kannattavampaa valmistajille. Salaliitto!

Sukkahousuihin on aivan mahdotonta asennoitua myöskään ekologisesta näkökulmasta niin kuin muihin vaatteisiin: niitä ei voi ostaa käytettynä, eettiseen ja ekologiseen tuotantoon panostaminen tulee toivottoman kalliiksi jos tuotteen käyttöikä on keskimäärin kaksi kuukautta, ja näin lyhytikäisestä tavarasta ei kuitenkaan saa ekologista millään ilveellä. Jos ekologisena mainostettu luomupuuvillavaate on joka tapauksessa suunniteltu hajoamaan puolen vuoden sisään, ei kyse ole mistään muusta kuin viherpesusta.

Ostin lopulta kolme uutta paria. Ne on kaikki sentään valmistettu Euroopassa, Norlynit ja Voguet mahdollisesti jopa Suomessa. Jotain sekin. Toivottavasti näillä pärjätään nyt jonkin aikaa. Se on kyllä sanottava, että tällaisten kulutustuotteiden ostamisesta on shoppailun riemu harvinaisen kaukana. Ei löytämisen iloa, ei ylellisyyttä, ei pientä ekstraa ja hemmottelua arkeen, vaan ahdistavaa ja ilotonta pakkokuluttamista todelliseen mutta pitkälti keinotekoisesti luotuun tarpeeseen. Vähän voi satsata kivoihin väreihin, mutta eihän näihin nyt kannata edes erityisemmin ihastua. Kevääseen mennessä joutavat luultavasti roskiin jokaikinen.

Vähän vinkintynkää kuitenkin tähän loppuun, ettei jää ihan synkistelyksi. Olen omissa laajamittaisissa kokeiluissani havainnut, että sukkahousut saa kestämään huomattavasti pidempään kun ostaa kokoa tai kahta liian suuret. Pysyvät paremmin muodossaan, eivät kulahda samaa vauhtia, silmäpaot eivät lähde yhtä kiireellä karkuun, ja liian isot sukkahousut näyttävät päällä joka tapauksessa aivan samalta kuin muka oikean kokoiset. Eivät myöskään kiristä eivätkä valu.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Trendit

Keskiyöllä elokuviin: Matkijanärhi, osa 2

HUOM! Tämä kirjoitus EI sisällä juonellisia spoilereita mihinkään Nälkäpeli-elokuvaan tai kirjaan. Lue siis rauhassa.

final_poster.jpg

Eilinen leffailta järjesti ikään kuin itse itsensä. Ensin poikaystäväni keksi yllättäen selvittää, saisiko uuden ja viimeisen Nälkäpeli-elokuvan seuraavana päivänä olevaan ensi-iltaan vielä lippuja, koska, no, eikö nyt olisi kivaa nähdä jotain vaihteeksi ihan tuoreeltaan. Pian kävi ilmi, että kyllä, elokuvan kaikkein ensimmäiseen näytökseen saa kuin saakin lippuja, vieläpä hyville paikoille, koska se alkaa marraskuun 18. päivänä aamuyöllä kello 00.04.

”Siihen onkin sitten kaksi ja puoli tuntia. Mennäänkö?”

”Notuota, emmätiiä, ei kun joo, mennään vaan, mennään ihmeessä, ollaan tälleen spontaaneja välillä!”

Joten olimme spontaaneja, panimme illan suunnitelmat uusiksi ja päädyimme etkojuomien kautta elokuvateatterin penkkiin viime yönä puolenyön aikoihin. Keskiviikkoisen aamuyön näytöksessä oli melkein pelkästään parikymppisiä opiskelijoita, kuten odottaa saattoi. Oikeastaan tykkään aika paljon tällaisesta tavasta järjestää elokuvan ensi-ilta, että sitä ruvetaan tosiaan näyttämään heti kun päivämäärä sallii – tulee vähän mieleen Harry Potterien jonottaminen kirjakaupoissa silloin aikanaan. Yleensä tuskailen sitä, että kaikki leffat tulevat Suomeen jälkijunassa ja internet täyttyy spoilereista jo viikkoja ennen ensi-iltaa. Ja onhan se myös ihan kivaa, että tällaistakin kohtalaisen odotettua elokuvaa pääsee katsomaan heti ensimmäisenä päivänä varaamatta lippuja viikkoja etukäteen, kunhan ei ole turhan kranttu vuorokaudenajan suhteen.

hunger-games.jpg

Matkijanärhi, osa 2 lunasti hienosti ne odotukset, joita siihen oli aikaisempien leffojen pohjalta osoittanut, ja päättää sarjan tyylikkäästi. Pidän Suzanne Collinsin kirjasarjasta todella paljon, ja onkin ollut ilahduttavaa nähdä nuortenkirjoina markkinoidusta romaanisarjasta tehtävän kerrankin laadukkaita, loppuun asti mietittyjä ja uskollisia adaptaatioita (köhharrypotterköhköh). Elokuva näyttää hurjan hyvältä, näyttelijäsuoritukset ovat enimmäkseen erinomaisia, tarinan kuljetus toimii ilman tällaisille adaptaatioille tavallisia aukkoja ja sekoiluja. Action-kohtaukset eivät ole itsetarkoituksellisia, ylikoreografioituja ja tylsiä, vaan itse asiassa palvelevat tarinaa luontevana osana juonta ja elokuvan tematiikkaa. Väkivalta ei ole estetisoitua, kevyesti käsiteltyä tai yksipuolisesti oikeutettua, vaan rumaa, sairasta, fyysisesti ja henkisesti tuhoisaa sekä uhreille että tekijöille. Jo tämä väkivallan kriittinen käsittely nostaa ainakin omissa silmissäni Matkijanärhen  aivan erityisen hyvien tomintaelokuvien luokkaan.

Ylipäänsä Matkijanärhessä sodan kuvauksen keskiössä on räiskinnän sijaan propaganda ja mediasota – aihepiiri, joka sotakuvauksissa tupataan sivuuttamaan, ja joka on tietenkin nykypäivänä todella ajankohtainen. Elokuva pureutuu siihen, miten luomalla mielikuvia ja herättämällä pelkoa muokataan todellisuutta, manipuloidaan ihmisiä ja lietsotaan väkivaltaa. Viholliselta riistetään propagandassa ihmisyys, mutta niin riistetään myös niiltä, jotka asetetaan symboleiksi ja pelkistetään propagandan välineiksi, ja niiltä, jotka aivopestään ja masinoidaan vihaamaan kanssaihmisiään.

imagine_tomorrow_poster_2.jpg

Liikaa ei myöskään voi korostaa sitä, että meillä on tässä ison budjetin menestynyt Hollywood-blockbuster, toimintaelokuva, science fiction -elokuva ja sotaelokuva, jonka pääroolissa on nainen. Eikä Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) myöskään ole mikään persoonaton seksisymbolinainen, joka määrittyisi viime kädessä lähinnä miespuolisten kumppaniensa ja rakkauselämänsä kautta, vaan kokonainen, moniulotteinen henkilöhahmo, jolla on omat motiivinsa, tavoitteensa ja tunteensa – oikeasti vahva päähenkilö. Kuten hyvin tiedämme, ovat tällaiset naishenkilöhahmot Hollywoodissa häviävän harvinaisia, etenkin tässä miehiseksi mielletyssä genressä. Studiot tuppaavat kuvittelemaan, etteivät naispäähenkilöllisiä elokuvia halua katsoa kuin muut naiset (ja naisethan eivät siis todellakaan edes tykkää toimintaleffoista, eikös niin).

Voidaankin toivoa, että Nälkäpeli-sarjan menestys avaa laajemminkin tietä toimintaelokuvien vahvoille naispäähenkilöille. Kirjallisuuden puolella Nälkäpeli-trilogia on lopulta saanut paljon seuraajia, tehnyt dystopiascifistä suositun nuortenkirjallisuuden genren fantasian rinnalle ja tehnyt teinitytöistä uskottavia päähenkilöitä. Kaiketi sama voi lopulta tapahtua jäykkien sukupuolistereotypioiden Hollywoodissakin.

down_with_the_capitol_poster_2.jpg

Kun elokuvasarja alkoi, suhtauduin aika epäluuloisesti päätökseen pitää elokuvien ikäraja kolmessatoista vuodessa – kirjat, varsinkin se viimeinen, kuitenkin ovat todella raakoja ja käsittelevät kaunistelemattomasti niitä monia tapoja, joilla sota ja väkivalta tuhoavat ihmisiä. Pelkäsin, että teiniyleisölle suunnatussa elokuvassa nostettaisiin suhteettoman suureen rooliin Katnissin, Galen ja Peetan pieni kolmiodraamailu ja siirrettäisiin yhteiskunnallinen dystopiascifi enemmän taustalle, tehtäisiin Hollywoodin tavanomaiseen tapaan sodasta jännittävää, taistelusta koreografiaa ja väkivallasta seksikästä. Mitään tästä ei tapahtunut. Elokuva kyllä kärsii edelleen mielestäni siitä, ettei siinä ikärajansa vuoksi voida näyttää esimerkiksi siviilien ruumiita, vakavia vammoja tai merkittäviä määriä verta, ja kaikki on lopulta vähän siloteltua, mutta Collinsin romaanien väkivallan tematiikka, synkkä tunnelma ja epätoivoinen sota fyysisine ja henkisine tuhoineen välittyy silti valkokankaalta jopa yllättävän hyvin.

Nälkäpeli-elokuvissa ei oman tulkintani mukaan pohjimmiltaan olekaan kyse ihmisten eloonjäämistaistelusta toisiaan vastaan tai edes kansannoususta tyranniaa vastaan, vaan ihmisyyden taistelusta väkivaltaa vastaan. Siitä, miten sota ja väkivalta tuhoavat sekä uhrinsa että tekijänsä fyysisesti ja henkisesti, korruptoivat aivan tavallisista hyvää tarkoittavista ihmisistä jotain tunnistamatonta, saavat nämä unohtamaan ihanteensa ja periaatteensa, synnyttävät julmuutta ja suoranaista pahuutta. Siitä, miten sodan raakuudet jättävät henkisiä vammoja, jotka eivät koskaan täysin parane.

Väkivalta on ihmisyyden vihollinen. Siinä onkin opetus, jota ei näinä aikoina kannata unohtaa.

Kuvat: Lionsgate

Kulttuuri Leffat ja sarjat