Vaatekaappini on valmis

Olikohan se Helsingin Sanomissa vai missä, en muista tarkalleen, mutta joitakin vuosia sitten törmäsin pieneen lehtijuttuun, joka edelleen palaa mieleeni aina silloin tällöin. Lehtikuvassa seisoi kirkkaanpunaiseen takkiin ja suoriin housuihin sonnustautunut pieni mummo, ryhdikkäänä ja itsevarmana, hattu päässään ja jalassaan kiiltävät kävelykengät. ”En osta enää nykyään vaatteita”, hän kertoi toimittajalle. ”Vaatekaappini on valmis.”

Luin ja vaikutuin, ja edelleen muistelen tuota tyylikästä vanhaa naista ihaillen. Miten hyvältä hän näyttikään kauniisti istuvassa takissaan, valkoiset hiukset huoliteltuina kiharoina hatun lierin alla. Ajatella, että joku todella tuntee oman tyylinsä niin hyvin, että on onnistunut irrottautumaan vaihtuvien muotivirtausten kierteestä, viihtyy vaatteissaan eikä kaipaa uutta. Ajatella, että hän on onnistunut rakentamaan koko vaatevarastonsa laadukkaista, vuosikymmeniä kestävistä materiaaleista, päässyt vapaaksi kertakäyttövaatteiden ja jatkuvan kuluttamisen tyranniasta. Voi katsoa suoraan kameraan, hymyillä ja lausahtaa tuon yksinkertaisen mutta silti nykypäivänä niin absurdilta kuulostavan asian: ”En osta vaatteita. En tarvitse mitään uutta.”

img_5877.jpg

Tähän kohtaan voisi kokeilla vaikka sellaista päivän asukuvaa, koska kerrankos sitä.

Näinä vuosina olenkin itse huomannut pyrkiväni omilla kulutusvalinnoillani samaan. Siihen, että jokainen vaatteeni olisi säännöllisessä käytössä, tuntuisi omalta, olisi laadukasta työtä, kestävää materiaalia, istuisi ja laskeutuisi kauniisti ja näyttäisi hyvältä. Että eri vaatteeni sopisivat kauniisti yhteen keskenään, toisivat toisistaan esiin erilaisia, yllättäviäkin puolia, ja että aina olisi helppo löytää päälle pantavaa. Että voisi päästä siihen tilanteeseen, jossa ei oikeasti koe tarvitsevansa enää mitään, kaipaavansa jatkuvasti jotain uutta tai käyttävänsä aina samoja kolmea paitaa siitä huolimatta, että koko vaatevarasto ei edes mahdu kaappiin. Ei tarvitsisi ostaa enää lisää, ellei halua. Voisi sanoutua irti vaateteollisuudesta kaikkine ahdistavine ongelmineen, sanoa, että minähän en enää kuluta. Koko ajatuksessa on jotain valtavan vapauttavaa.

En ole tyylini suhteen mikään minimalisti: tykkään kirkkaista väreistä, nokkelista yksityiskohdista ja pienestä rönsyilystäkin. En viihdy kokomustissa, inhoan nudea ja puuterisävyjä, ja useimmat jokanaisen pakolliset klassikot näyttävät omaan silmääni tappavan tylsiltä. Sellaisiin vaatteisiin pukeutuminen päivästä toiseen tuntuisi siltä kuin sonnustautuisi uniformuun. Mutta jos kerran tuo pieni punatakkinen mummo on onnistunut luomaan itselleen täydellisen vaatekaapin tinkimättä omasta uniikista tyylistään, miksen itsekin pystyisi samaan?

img_5885_0.jpg

Miksei otettais vaikka toinenkin, jos ulkona ois vaikka parempi valo.

Minusta on tullut tavattoman nirso. En nykyään osta enää juuri koskaan mitään, koska sekä materiaalien laadun, istuvuuden, värin että tyylin suhteen minua täysin tyydyttäviä vaatteita tulee vastaan erittäin harvoin, ja mitään vähempää en enää kelpuuta. Suosin second handia, metsästän vintage-löytöjä, joutuessani ostamaan jotain uutena panostan laatuun ja mahdollisuuksien mukaan eettiseen, jäljitettävään tuotantoon. Täydellisen vaatteen tuomasta löytämisen ilosta on tullut ostamisen edellytys – takuu siitä, että vaate tuottaa iloa myös käytössä eikä vain ostohetkellä. Metsästin välikausitakkia kaksi vuotta, polvimittaista villahametta vuoden, sateelta suojaavaa lierihattua puolitoista.

Ja kas, tänä syksynä olen vihdoin löytänyt nuo kaikki, sattumalta ja yllättävistäkin paikoista – ja näiden viimeisten löytöjen myötä huomannut olevani projektissani pdemmällä kuin olin tajunnutkaan. Käytän nykyään oikeastaan kaikkia omistamiani vaatteita, niitä on kohtuullinen määrä ja ne sopivat yhteen – eivät ehkä minkään oppikirjan mukaan, mutta oman fiilikseni mukaan kyllä. Asukokonaisuudet rakentuvat kuin itsestään, tuntuvat hyvältä päällä, ja oloni on niissä kotoisa. Korjailen pikkuvirheet ja repeämät, käytän kenkiä suutarilla, en luopuisi mistään enkä koe, että minulta puuttuisi enää mitään. Olen tällä hetkellä yksinkertaisesti täysin tyytyväinen.

img_5870.jpg

Viimeiset puuttuvat palat, molemmat eilisen löytöjä second hand -liike Kaunottaresta ja kulkurista. Villainen hame on Ranskassa valmistettu vintageluomus, istuu kauniisti vyötäröllä ja tuoksuu yhä vienosti vanhanaikaiselle hajuvedelle. Hattu on italialaista tekoa, sataprosenttista villaa ja kerrankin tarpeeksi suuri isoon, isoon päähäni.

Ja niin, äkkiä tuosta noin vain, minunkin vaatekaappini on valmis. Ja se on juuri niin vapauttava tunne kuin olen aina kuvitellut – se vasta on todellista materialismin riemua, kun nauttii täysillä siitä minkä jo omistaa.

Muoti Vastuullisuus Ostokset Trendit

Risottomeditaatio

Niinä iltoina kun maailma vain tuntuu vetävän samanaikaisesti joka suuntaan, mieli on rauhaton, olo levoton, selaimessa auki liian monta välilehteä, ja keskittymiskyky alkaa kirjaimellisesti hipoa kultakalan tasoa, on oikeastaan enää yksi asia, jonka voi tehdä.

On aika kokata risottoa.

Risotto on täydellistä meditaatioruokaa. Sitä tehdessä ei vain voi olla kipaisemassa koko ajan hellan äärestä katsomaan, mitä missäkin sosiaalisessa mediassa tapahtuu, vaan sitä on pakko vahtia, ettei vain kuivu eikä pala eikä keity yli. Ei auta kuin kaataa iso lasillinen valkkaria, puolet ruokaan ja puolet kokille, laittaa ehkä jotain taustamusiikkia soimaan, ja siinähän sitten seisot ja sekoitat. Tarkkailet riisin koostumusta, lisäät lientä, sekoitat lisää.

Täydellinen risotto vaatii jakamatonta huomiota sen vajaan puolituntisen jonka sen valmistaminen kestää – juuri sopivan aikaa, että pahin levottomuus ehtii mennä ohi, ja sitten voikin vaikka vaihteeksi syödä ihan rauhassa pöydän ääressä. Sytyttää kynttilän, pitää television kiinni.

Tämä maa-artisokkarisotto on yksi omista lempiruuistani. Kuten kunnon risotossa yleensä, siinä ei ole mitään erityisen ihmeellistä, eikä se näytä paljon miltään – se on vain yksinkertaista, vaatimatonta kotiruokaa, ja todella, todella hyvää.

img_5797.jpg

Maa-artisokkarisotto

(neljälle nälkäiselle tai kahdelle kohtuuttomalle)

  • 500g maa-artisokkia
  • voita ja oliiviöjyä
  • 2 sipulia
  • 3 kynttä valkosipulia
  • 4 dl arborioriisiä
  • tuhti loraus (1-2 dl) kuivaa valkoviiniä
  • 1,5 l vahvaa kasvislientä (itse oikaisen hyvälaatuisella fondilla, viitseliäs perfektionisti keittelee tietty itse liemensä)
  • n. 3 dl parmesaania
  • (1 prk ranskankermaa)
  • suolaa ja mustapippuria

Valmistaminen:

  1. Kuori maa-artisokat (tässä kohtaa voi aloittaa rentoutusharjoituksen reippaalla, puhdistavalla manailulla) ja paloittele ne sormenpään kokoisiksi paloiksi. Paahda niitä voissa ja öljyssä keskilämmöllä kunnes ne ovat joka puolelta kullanruskeita. Siirrä kulhoon ja soseuta, jätä jäähtymään.
  2. Kuumenna kasvisliemi kiehuvaksi ja jätä matalalle lämmölle poreilemaan. Silppua sipuli ja raasta parmesaani valmiiksi odottamaan.
  3. Kuullota sipulisilppua ja murskattua valkosipulia voissa ja öljyssä keskilämmöllä isossa laakeassa padassa tai kasarissa kunnes se on pehmeää. Kaada reilu lasillinen valkoviiniä ja ota huikka.
  4. Lisää pataan riisi ja kuullota kunnes se muuttuu läpikuultavaksi. Kippaa sekaan kunnon loraus valkoviiniä ja anna imeytyä.
  5. Lisää kasvislientä kauhallinen tai pari kerrallaan sitä mukaa kuin se imeytyy riisiin. Sekoita koko ajan äläkä päästä kuivumaan. Tarkkaile riisin koostumusta, sen on tarkoitus jäädä vähän pureskeltavaksi. Risoton on määrä olla rakenteeltaan aika löysää, mutta älä käytä kasvislientä enempää kuin tarvitaan. Kypsymiseen menee noin 20 minuuttia.
  6. Kypsennyksen loppuvaiheessa lisää risoton joukkoon maa-artisokkasose ja keittele vielä hetki koko ajan sekoittaen.
  7. Lisää valmiiseen risottoon parmesaani ja halutessasi ranskankerma. Lisää tarvittaessa suolaa ja viimeistele mustapippurilla.
Hyvinvointi Ruoka ja juoma Mieli