Tässä marraskuun alussa löydän itseni tilanteesta, jossa minulla on kädet täynnä lähinnä ylimääräistä aikaa. Takaisin yliopistoon tohtoroitumaan hakeminen ja tutkimussuunnitelmarumba on takanapäin ja loppuvuoden työrupeamat edessä vasta joulukuussa, joten tässä marraskuun aikana ei ohjelmassa ole oikeastaan kuin pari hassua luentoa ja verkostoitumistilaisuutta, jatko-opintopaikan saamisen odottelua, ehkä vähän tutkimuksen valmistelua – mutta enimmäkseen vain huikea määrä kiireetöntä vapaata aikaa. Mikä tietenkin erityisesti tähän aikaan vuodesta on parasta mahdollista aikaa. Ja koska tämä saattaa olla pitkään aikaan viimeinen marras- tai mikään muukaan kuu jonka voin ottaa täysin loman kannalta ja omistaa kokonaan omille projekteilleni (jos kaikki menee suunnitelmien mukaan), ajattelin jättää syyllistymisen sikseen ja tehdä juuri niin. Ei kiireessä ole mitään niin jalostavaa, että sitä pitäisi väkipakolla olla kehittämässä.

Jotain struktuuria tähän hommaan olisi kuitenkin hyvä saada, koska viimeksi kun minulla oli käytössäni liian paljon tyhjiä tunteja tapahtui tämä:

Minulla on taipumus kehittää pahoja addiktioita tällaisiin simppeleihin peleihin kun pääsen tylsistymään. Ja vaikka lukuisten liian myöhään valvottujen öiden omistaminen tämän keväällä 2014 maailmaa villinneen numeropelin suurmestariksi kehittymiselle ehkä tuottaa tiettyä (hullun) mainetta, voisin tällä kertaa pyrkiä obsessoitumaan johonkin ihan vähän rakentavampaan. Onneksi jollain muullakin vaikuttaa olevan aikaa tapettavaksi tähän aikaan vuodesta, koska marraskuu on täynnä kaikenlaisia hienoja haasteita ja kampanjoita kehittämään ihmiselle mielekästä tekemistä.

Ensinnäkin olisi katiK:n Punainen tupa -blogissaan heittämä lukuhaaste: vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä, joka päivä, kuukauden ajan. Ei lepopäiviä eikä lukemista varastoon. Entisen himolukijan ja wannabe-kirjallisuudentutkijan silmään tuo sivumäärä ei näytä edes paljolta, mutta jännästi sitä huomaa, ettei nykyään meinaa edes mokomaan yltää läheskään päivittäin. Tuntuu että yletön datailu on heikentänyt keskittymiskykyni olemattomiin, en osaa kunnolla eläytyä enää ja olisin viiden minuutin välein menossa sähläämään jotain muuta. Todella ärsyttävää. Samalla tuntuu, että luetunymmärtämisen tasoni heikkenee, ja olen viime aikoina saanut itseni silloin tällöin kiinni siitä, että ymmärrän jonkin tekstin merkityksen ensilukemalla aivan päin vastoin kuin siinä oikeasti sanotaan. Koska luen liian nopeasti, silmäillen, mietin samalla jotain muuta, enkä keskity. En halua olla sellainen ihminen.

Tässä olisi läjä luettavaa, joka on odotellut hyllyssä ”sopivaa hetkeä” jo vaikka miten kauan.

Helsingin Sanomissa uutisoitiin viime viikolla sitä paitsi, että kirjoja lukevat ihmiset ovat muita onnellisempia. En tuon lyhyen ja aika epäinformatiivisen jutun perusteella osaa sanoa kumpi on syy ja kumpi seuraus, mutta sen tiedän, että itse olen paljon vähemmän ahdistunut, rennompi ja kaikin puolin kivempi ihminen silloin kun saan aikaiseksi lukea kirjoja. Sitä paitsi, pyrin juuri tekemään väitöskirjaa yleisestä kirjallisuustieteestä. Minun olisi parempi osata edelleen lukea.

Tämän haasteen toteuttaminen on lähtenyt käyntiin ihan hyvin, sivumäärät ovat täyttyneet ja ylittyneetkin, mutta keskittymisessä on edelleen vähän häikkää. Kyllä se tästä.

Toinen haaste, jonka päätin ottaa tänä vuonna vastaan, on NaNoWriMo, National Novel Writing Month. En uskaltanut lähteä tähän ihan virallisesti, rekisteröityä tai mitään, mutta joka vuosi harkitsen tämän kokeilemista ja tällä kertaa päätin näin epävirallisesti yrittää. Kirjoitin viimeksi romaanimittaisen kertomuksen abivuoden keväällä ylioppilaskirjoitusten jälkeen enkä ole juuri fiktiota sen koommin kirjoittanut. Se on kauhea tunne kun huomaa hylänneensä vanhat lempiharrastuksensa melkein kokonaan ja korvanneensa ne, niin, millä oikeastaan. Epäilee, että osaako edes enää. Ei tiedä mistä aloittaa. 50 000 sanaa on pelottavan paljon tekstiä, ja suomeksi vielä paljon enemmän kuin englanniksi – niin paljon, ettei hirveästi auta jäädä voivottelemaan vaan on pakko ruveta tekemään. Jos tämä kuusi ja puoli vuotta jatkunut kirjoitusblokki ei tällä lähde aukeamaan niin en tiedä millä sitten. Sitä paitsi menin jo lupaamaan että kirjoitan kirjan. Kirjoitetaan sitten.

Jäätävän prokrastinaation jäljiltä päädyin aloittamaan vasta kuun kolmantena päivänä. Tällä hetkellä tarinaa on tullut iskettyä 1210 sanaa, 48 790 vielä jäljellä. Onhan tässä matkaa, ja tahtia on vielä pakko kiristää. Mutta voi vitsi miten kivaa se on ollut jo nyt! Tein henkilöhahmoja, ihan tyhjästä, ja loin niille maailman jossa asua. Mitään siitä ei aikaisemmin ollut olemassa mutta nyt on. Se on aivan parasta.

Tästä tulee niin loistava kuukausi.