Siitä tietää, että voisi kiinnittää ravintolisiinsä enemmänkin huomiota, kun löytää keittiön kaapiston päältä viisi ja puoli vuotta sitten vanhentuneita multivitamiineja (samalla voi kiinnittää huomiota siihen, että sieltä kaappien päältäkin voisi joskus pyyhkiä pölyt).

Helmikuussa 2010 olin 19-vuotias yliopistofuksi, ja juuri muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni pieneen, ankeaan, jäätävän kylmään ja kohtuuttoman kalliiseen solukämppään. Elin enimmäkseen tom yam -pussinuudeleilla, soijarouheella ja paahtoleivällä. Pesetin pyykit äidillä. Kävin länsimaisen kirjallisuuden historian luennoilla ja töhertelin luennoitsijoiden muotokuvia muistiinpanolehtiöön, luennon jälkeen mentiin yksille tai useammille muiden fuksien kanssa. Luettiin kuolleita runoilijoita ja oltiin intellektuelleja, innostuttiin avantgardesta, ainejärjestön lehdessä yritettiin olla vähän silleen dada. Käytettiin baskereita. Juotiin halpaa punaviiniä. Välillä mentiin Rumaan tanssimaan.

Nämä vitamiinit ovat sen koommin kulkeneet mukana kolmessa muutossa, siitä huolimatta että purkista on jossain vaiheessa kadonnut kansi. Rumaa ei edes ole enää, ravintola Tentin opiskelijahintainen El Tiempo on ennallaan mutta sen ajattelu aiheuttaa lähinnä kylmiä väreitä. Vitamiineja sisältyy ehkä nykyään ruokavalioonkin, ja pyykit pesee poikaystävä. Lehtiöiden korvaantuminen läppäreillä on tappamassa luentotöherryskulttuurin.

Taidan ostaa huomenna uudet vitamiinit. Saa nähdä millainen aikakapseli siitä purkista syntyy.