Muotiteollisuuden, kertakäyttökulttuurin ja halpatuotannon loputon ongelmavyyhti on yksi niistä aihepiireistä, jotka ovat minulla, kuten varmaan monella muullakin, olleet jo vuosia hyvin tiedossa ja aiheuttaneet tiettyä maailmantuskaa. Aihehan nousee yhä useammin puheenaiheeksi mediassa, siitä on tehty jo lukuisia dokumentteja ja kirjoitettu kirjoja, ja kaiken kaikkiaan vaikuttaa, että tietoisuus lisääntyy koko ajan, keskustelua käydään ja ihmisten suhtautuminen kuluttamiseen ehkä pikkuhiljaa muuttuu – ja syytä olisikin, koska kyseisessä sotkussa riittäisi kyllä siivottavaa ihan jokaiselle. Tässä taloudessa aihe on nyt ollut taas enemmän pinnalla, kun katsoimme poikaystävän kanssa Netflixistä aivan tuoreen, tänä vuonna ilmestyneen The True Cost -dokumenttielokuvan, joka on niin viimeisen päälle hyvä, kattava ja taitavasti toteutettu yleiskatsaus muotiteollisuuden ja kulutuskulttuurin ongelmakohtiin että teki mieleni kirjoittaa siitä tännekin muutama sananen.

Erityisen hyvää tässä nimenomaisessa tätä aihetta käsittelevässä dokkarissa on se, miten laaja-alainen se on ja miten monesta näkökulmasta se aihetta tarkastelee. Se nivoo yhteen hikipajojen kestämättömät työolot, säälittävät palkat ja vaaralliset tehtaat, gmo-puuvillan ja torjunta-aineet, kolmannen maailman riiston sekä tuotannon että tekstiilijätteen loppusijoituksen osalta, ympäristöä pilaavat kemikaalit ja niiden sairastuttamat ihmiset tuotantoketjun joka portaalla sekä suuryritysten kieroilun, manipulaation ja kuluttajien höynäyttämisen. Dokumentti ei keskity vain yhteen näistä aihepiireistä, vaan luo nimenomaan laajan katsauksen koko ongelmavyyhdin eri puoliin ja siihen, miten ne liittyvät toisiinsa. Sikäli se toimii mielestäni hurjan hyvänä alustuksena keskustelulle vaateteollisuuden ongelmista, jossa koko ilmiön ja sen vaikutusten laajuus tulee hyvin esille, ja potentiaalisesti johdatuksena aiheeseen sellaiselle yleisölle, jolla ei ole aiempaa kosketuspintaa siihen. Itsellenikin näin laaja käsittely tarjosi sellaisia näkökulmia, joita en ole ennen tullut edes ajatelleeksi. Kuten vaikka sen, että hyvää tarkoittavien länsimaalaisten hyväntekeväisyyskeräyksiin lahjoittamat suunnattomat vaatemäärät eivät ole välttämättä nekään eduksi niille kehitysmaiden ihmisille, joille ne päätyvät, vaan esimerkiksi Haitilla lahjoitusvaatteiden yletön määrä on halvaannuttanut maan oman perinteisen tekstiiliteollisuuden. Tai että satoisan, tuholaismyrkkyä kestävän gmo-puuvillan viljely tekee viljelijät riippuvaisiksi megakorporaatiosta, jolta he joutuvat ostamaan uudet siemenet järkyttävään hintaan joka vuosi, kunnes työ ei enää kannata, pellot menevät lunastukseen ja viljelijä menettää (terveytensä lisäksi) elinkeinonsa. Kyse on siis vielä paljosta muustakin kuin alipalkatuista ompelijoista ja romahtavista tekstiilitehtaista – näitä laajan ilmiön eri puolia elokuva tuo mielestäni ansiokkaasti esille.

Toinen asia, josta pidin tässä dokumentissa, on sen punaisena lankana toimiva tapa esittää nykyaikainen vaateteollisuus järjestelmänä, jossa ainoita voittajia ovat suuryritysten omistajat. Kyse ei siis ole vain siitä, että länsimaalaiset kuluttajat hyötyvät kolmannen maailman ihmisten riistosta, vaan samaan teollisuuteen ja sen etujen ajamiseen liittyvä kertakäyttökulttuuri ja kulutushysteria tekevät myös länsimaalaisista onnettomia ja tyytymättömiä. Kiinnostava on myös elokuvassa esitetty huomio siitä, miten halpamuodilla luodaan illuusio kohoavasta elintasosta: ihmisellä ei välttämättä ole enää varaa ostaa asuntoa, vakuutuksia, kunnon ruokaa tai mitään muuta oikeasti tarpeellista, mutta elintason tosiasiallista laskua on hankala hahmottaa jos pystyy halutessaan ostamaan uuden paidan vaikka joka viikko. Tämäkin on mun mielestäni tärkeä näkökulma, koska aivan olennainen edellytyshän suurten muotifirmojen epäeettiselle toiminnalle on se, etteivät tuotteita ostavat kuluttajat hahmota olevansa systeemissä häviäjiä. Kaikkein suurimpana rakennelmana kaiken taustalla näkyy jatkuvaan kasvuun tähtäävä talousjärjestelmä, ja pohjimmiltaan dokumentin ytimessä kantavana teemana onkin hyvin kriittinen suhtautuminen kapitalismiin.

Kolmas elementti, joka itseäni elokuvassa miellytti, on se, että synkkyydestään ja suorasukaisesta, kaunistelemattomasta otteestaan huolimatta se ei pelkästään kauhistele, pöyristele ja syyllistä kadunmiestä kuten monet lajitoverinsa, vaan nostaa esille myös ihmisiä, yrityksiä ja yhteisöjä jotka yrittävät olla osa ratkaisua eikä ongelmaa. Vaikka esimerkiksi ekovaatteiden valmistajien haastattelusta tällaiseen dokkariin saattaakin joillekin katsojille syntyä vaikutelma maksetusta mainoksesta (eikä välttämättä täysin vailla pohjaa), on mielestäni hyvä, että tarjotaan myös ratkaisuja – onhan kaiketi tarkoitus vaikuttaa positiivisesti ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, eikä ongelmien esittäminen ylipääsemättöminä johda muuhun kuin lamaantumiseen. Tätä ratkaisukeskeistä näkökulmaa olisi voinut puolestani vahvistaakin, koska totuus kuitenkin on, ettei se tarjonnut vaikka itseni kaltaiselle jo valmiiksi kohtalaisen tiedostavalle kuluttajalle paljoakaan uusia toimintakeinoja.

Kaiken kaikkiaan leffan katsomista voisi kuitenkin suositella ihan kenelle tahansa. Se on mainion asiasisällön lisäksi myös retorisesti taitavasti toteutettu, välillä jopa satiirisella tavalla hauska. Onnetontahan tässä on se, että ne ihmiset, joille tämänkaltaisten dokumenttien viesti voisi olla kaikkein eniten tarpeen, ovat usein samalla ihmisiä, jotka eivät ole sille kovin vastaanottavaisia. Kuorolle saarnaaminen on tällaisissa teoksissa aina ongelmana, etenkin kun sävy on kärkäs ja aihe monelle vaikea kohdata. Kuitenkin itse olen taipuvainen uskomaan, että tietoisuuden ja medianäkyvyyden kasvaessa ja nykyajan kulutuskriittisen ilmapiirin vähitellen voimistuessa maailma on ehkä tämän ongelman osalta vihdoin viimein pelastumaan päin – eri asia sitten, ehtiikö se tapahtua ennen kuin on liian myöhäistä.

Kuvat: http://truecostmovie.com/