Kerran, ei niin kauan sitten, oli vähän hiljainen tyttölapsi Tampereen Hervannasta, joka aina iltaisin purki ajatuksiaan ja selosti tekemisiään paksuun kirjaan, jossa oli viivoitetut sivut ja värikkäät kannet. Sitä kirjaa sitten piiloteltiin milloin minnekin, jottei pikkusisko lukisi sitä salaa – paitsi että lukihan se kuitenkin, ja kirjoitteli toisinaan rakentavia kommetteja marginaaleihin. Se oli sellainen klassinen salainen päiväkirja, sellainen jonka polttamisesta fantasioitiin aina välillä, tai joka oli määrä julkaista postuumisti tarjoamaan tutkijoille valaistusta kuuluisan taiteilijan tai keksijän tai mustan ruhtinaan (päivästä ja mielialasta riippuen) lapsuuden kokemuksiin. Nykyään nuo opukset on sullottu pahvilaatikkoon vaatekaapin ylimmälle hyllylle, ja ajatus niiden avaamisesta ja lukemisesta tuntuu etäisesti kiusalliselta. Ehkä sitä jonain päivänä on vielä valmis kohtaamaan viisitoistavuotiaan itsensä, mutta kymmenen vuotta ei taida olla vielä tarpeeksi pitkä aika.

Joskus kirjoitin paljon kaikenlaista, oli novelleja ja tajunnanvirtaa, romaanimittaisia tarinoita fantasiaa ja romantiikkaa, yhdessä vaiheessa Harry Potter -fanifiktiota (jota en onneksi tohtinut julkaista missään), mutta enimmäkseen kuitenkin juuri ajatuksia päivän tapahtumista, elämästä ja taiteesta, maailmantuskaa ja kaiken maailman filosofiaa. Yliopistossa se jostain syystä jäi, ehkä oli vain liikaa muuta tekemistä ja opiskelijaelämää elettävänä, ehkä kirjallisuustieteen opiskelu sai tuntemaan, että maailmassa on jo tarpeeksi tarinoita. Yhtä kaikki on vähän tyrmistyttävää tajuta, etten ole kirjoittanut oikeastaan mitään opintoihin tai töihin liittymätöntä ja kokonaan omaani, taivaan vallat, vuosikausiin. Ihmiselle joka on aina ajatellut kirjoittamalla ei oikein tee hyvää jättää ideoitaan muhimaan päänsä sisälle, siellä ne kiertävät kehää ja lahoavat pääsemättä mihinkään.

Siitä huolimatta tämän blogin perustaminen ei ole ollut mikään helppo tai spontaani päätös, vaan se on ollut niin ikään suunnitelmissa vuosia, lykkääntynyt tulevaisuuteen kun en ole oikein tiennyt millaisia juttuja kirjoittaa ja millaisessa kanavassa, ja osaisinko edes ja minkä sille palstalle antaisi edes nimeksi ja pitäisikö sillä muka olla joku teema ja nälkäkin olisi ja väsyttää ja ooh, Miss Fisher’s Murder Mysteries on tullut Netflixiin. Jahkailusta tulee tapa, ja suunnitteluvaiheen pitkittyessä kynnys oikeasti aloittaa kasvaa koko ajan. Olen vuosikausia notkunut hiljaisena tarkkailijana nettikeskustelujen liepeillä, seurannut tätä blogiskeneä ulkopuolelta juuri sellaisena hiljaisena lukijana joka ei jätä mitään merkkiä itsestään minnekään. Sitä hiljaisuutta on oudon hankala käydä rikkomaan, mutta nyt tuntuu siltä, että on vihdoin korkea aika yrittää. Eli hei vaan kaikki, mää olen Elise ja uusi täällä, sellainen vähän nillittäväinen tutkijatyyppi, pikkuisen saamaton ja ylianalyyttinen mutta enimmäkseen ihan mukiinmenevä hahmo.

Tämä postaus merkitsee jahkailun kierteen rikkomista ja alkua jollekin, en vielä tarkalleen tiedä mille, mutta eiköhän se tästä muotoudu. Haluan kirjoittaa kirjallisuudesta ja elokuvista, populaarikulttuurista, tv-sarjoista, yhteiskunnasta, ruuasta, Tampereesta ja ylipäänsä kaikesta mitä päivän aikana mieleen juolahtaa, lukulampun valossa aamuyön tunteina kun tolkun ihminen menisi jo nukkumaan. Täällä tulee luultavasti olemaan media-analyysiä, ruokaohjeita, arjen havaintoja ja satunnaista paasausta aivan sikin sokin, mitään linjaa ruveta tässä vaiheessa ottamaan. Lähdetään tekemään ja katsotaan mitä tulee.