Ja kello tulee kolme

19.1.2017 elinaelise

Kun tunne on tärkein – La La Landista ja taiteen kokemisesta

Kävin viime sunnuntaina katsomassa La La Landin. Se oli aika ihana. Tykkään melkein aina musikaaleista, joten odotin tykkääväni tästäkin, enkä pettynyt.

Elokuvan aikana nautin sen visuaalisesta säihkeestä, ihanasta musiikista ja suurista tunteista, sen yksinkertaisesta mutta koskettavasta sanomasta, sen häpeämättömästä nostalgiasta.

Elokuvan jälkeen istuin tutun elokuvakerhon porukan kanssa tuopin ääressä, ja me tarkkanäköiset, kriittiset, korkeakoulutetut humanisti-intellektuellit analysoimme sen pohjamutia myöten. Jokaisen kliseen ja köykäisyyden, jokaisen intertekstuaalisen viittauksen, jokaisen temaattisen ristiriitaisuuden ja arveluttavan piiloviestin. Alkoi ärsyttää.

Näitä kaikkia La La Landissa on. Millään näistä asioista ei mielestäni ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen elokuva La La Land on.

Kirjallisuudenopiskelu jättää jäljen ihmiseen. Se tekee taiteesta nauttimisesta helposti analyyttisen, melko älyllisen prosessin, ja kertomuksista usein sangen läpinäkyviä keinojen ja konventioiden kokoelmia. Yleensä tämä ei mielestäni ole ongelma – analyyttinen katse auttaa näkemään pintaa syvemmälle, saamaan taiteesta enemmän irti ja jopa nauttimaan siitä enemmän.

La La Landin ruumiinavaus tuntui kuitenkin ikään kuin rikkovan elokuvan, hajottavan sen palasiksi ja poistavan siitä merkityksiä. On tarinoita, joille viileä analyyttinen katse ei anna ihmeempää lisäarvoa, ainakaan mikäli se tulee eläytymisen ja tunnereaktion tielle. Jotkin asiat voi pilata täysin ottamalla ne liian vakavasti.

Minulle La La Land oli useimpien musikaalien tapaan voimakkaan kokemuksellinen elokuva – sellainen, jossa eletään mukana musiikin, värien ja liikkeen kautta, annetaan tarinan mennä omalla painollaan, odotetaan enemmän suuria tunteita kuin suuria oivalluksia. Tykkäsin siitä sellaisena.

Jos olisin katsonut sen toisenlaisten lasien läpi, esimerkiksi Hollywoodin elämäntavan reflektiona, elokuvamusikaalin historiaa käsittelevänä metateoksena, amerikkalaisen unelman representaationa, tai vaikkapa feministisestä näkökulmasta, olisin nauttinut siitä paljon vähemmän, nähnyt sen totisesti paikoin köykäisenä ja pinnallisena, joiltain osin jopa syvästi ongelmaisena. Mutta en katsonut sitä niiden lasien läpi, koska mikään näistä asioista ei ollut sen elokuvan pointti.

Joskus ylenpalttisella analyyttisyydellä hukataan se, mikä taideteoksessa on olennaista, mikä siinä koskettaa katsojaan ja mikä siinä tuottaa tähän maailmaan lisäarvoa. Joskus pitäisi osata keskittyä vain niihin tunteisiin, mitä teos herättää.

La La Landia suosittelen kaikille, jotka tykkäävät musikaaleista ja kauniista asioista. Kaikille, jotka tykkäsivät La La Landista, puolestaan suosittelen elokuvaa nimeltä Once (2007). Se on vähän niin kuin sama tarina, mutta Hollywoodin glamour ja suuret unelmat ovat vaihtuneet Dublinin sateisiin katuihin ja persaukisten katusoittajien ja maahanmuuttajien pieniin haaveisiin. Ja kaihofolkiin.

Avainsanat: elokuvat, estetiikka, kulttuuri

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään

12.1.2017 elinaelise

Tammikuun ruikutuskimara, eli alkuvuonna eniten vitutti…

… Snellmanin idioottimainoskampanja, jossa yritetään viherpestä tehotuotantopossusta mukamas lämmöllä ja vankoilla eettisillä periaatteilla kasvatettua vanhanajan arvoruokaa sillä perusteella, että elukoille ei syötetä geenimanipuloitua rehua. Koska hyi, iik, pahat ällöt muuntogeenithän maagisesti siirtyvät soijasta eläimeen ja sitten eläimestä ihmiseen ja aiheuttavat ties minkä autismin ja mahasyövän ja hullun possun aivotaudin, koska pelottavat tiedeihmiset valkoisissa takeissa ja salaliitto. Tai sitten vain, koska turhan pelon lietsonta ja huomion suuntaaminen epäolennaisuuksiin takaavat, että lihasta voi pyytää korkeampaa hintaa ilman, että oikeasti tarvitsee tehdä mitään paremmin kuin muut.

… ihmiset, jotka hehkuttavat puolisonsa ammatillisia saavutuksia ja omaa ylitsevuotavaa ylpeyttään pitkin sosiaalista mediaa. Sinä asut sen ihmisen kanssa! Onnittele kasvotusten, jooko, koska ketään muuta ei kiinnosta.

… tuntemattomat ihmiset, joita seuraan Facebookissa tahtomattani koska joku kaverini tykkää heidän jokaisesta päivityksestään. Tähän sarjaan menee paitsi valikoima poliitikkoja, myös edellisessä kohdassa mainittujen ihmisten puolisot.

… ihmiset, jotka tienaavat tonnin kuussa enemmän kuin minä, maksavat silti vähemmän veroja ja kitisevät, miten kutsumustyön vastaanottaminen niillä ehdoilla on ammatillinen itsemurha.

… se, että kaikki kengät ja vaatteet hajoavat aina kerralla ja yleensä silloin kun on erityisen kylmä, erityisen köyhä ja erityisen paljon haluaisi käyttää niitä samoja tuttuja lohdullisia hyvän tuntuisia kamoja eikä totutella mihinkään uusiin ja omituisiin.

… se, että joku pölli uusimman Kuukausiliitteen työpaikan kahvihuoneesta ennen kuin ehdin lukea sen eikä ilmeisesti aio tuoda sitä ikinä takaisin.

… se, että maksullisen kaukolainan toimittaminen naapurikunnan kirjastosta vaikuttaisi tätä menoa kestävän niin kauan, että olisin yhtä hyvin voinut tehdä maksuttoman normivarauksen lähikirjastoon. Miten monta viikkoa yhden kirjan lähettäminen Lempäälästä Tampereelle voi kestää, minä vain kysyn.

… se, että kaiken maailman tipattomia viettävien elämänsäparantajien takia kaikki kotikulmieni pubit ovat maanantai-iltaisin kiinni.

… se, että kaikki hakuhistoriaani stalkkaavat mainosfiidit internetissä ovat marraskuusta asti mainostaneet minulle tätä halvatun pölliä. En ole vieläkään ruvennut haluamaan tai edes tajuamaan sitä. Varmaan ennen pitkää.

… pimeys, ja se, miten se saa kaiken muun ärsyttämään vielä enemmän. Se, etten olekaan ilmeisesti enää immuuni kaamokselle niin kuin ennen. Tai sitten en koskaan ollutkaan, mutta humanistihaihatusopiskelijana kukaan ei ihmeemmin huomannut jos horrostin kaiket talvet kuin krapulainen siili. En edes minä.

Tulisi jo kesä.

Avainsanat: avautuminen

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään