Kun kuulin, että kirjallisuuden Nobel-palkinto on tänä vuonna myönnetty Bob Dylanille, ensimmäinen reaktioni oli hämmennys. Rupesin jopa googlettamaan, että onko sillä kuuluisalla Bob Dylanilla joku täyskaima, joka olisi suurelle yleisölle tuntematon, poliittisesti orientoitunut romaanikirjailija jostain syrjäisestä maailman kulmasta. Vaan ei. Kirjallisuuden Nobel oli oikesti mennyt tänä vuonna yhdelle maailman tunnetuimmista muusikoista.

Aluksi ajatukseni kiersivät vähän sellaisia kehiä, että eihän näin voi olla. Että nyt on Nobel-komitea mennyt tekemään jonkin puolivillaisen populistisen pr-tempun. Että ollaanko kirjallisuuden Nobelista vääntämässä jatkossa jotain yleistä taiteen Nobelia, koska ihmiset eivät kuitenkaan enää lue kirjoja. Palkitaanko ensi vuonna vaikka elokuvaohjaaja?

Sitten mietin asiaa hetken lisää, ja minua rupesi nolottamaan. Sain itseni kiinni konservatiivisesta takertumisesta siihen, miten asiat on aina tehty, vaikka ne vanhat tavat eivät ole enää pitkään aikaan olleet mitenkään hyviä. Sain itseni kiinni elitistisestä suhtautumisesta painettuun kaunokirjallisuuteen jonain, jonka pitäisi olla nostettuna omalle jalustalleen muiden taiteenlajen yläpuolelle – elitismistä, jolle olin tosissani uskonut olevani aika immuuni.

Tulin siihen tulokseen, että Bob Dylan on mielestäni aivan huikean hyvä, ehkä paras mahdollinen valinta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tässä neljä syytä, miksi näin.

1. Sanataide ei ole mustetta paperilla.

Kirjallisuuden määrittäminen sellaisiksi runoiksi ja kertomuksiksi, jotka on kirjattu paperille ja suljettu kansiin ihmisten sieltä luettavaksi, on todella suppea ja täysin keinotekoinen rajaus. Etenkin lyriikasta puhuttaessa on suorastaan absurdia väittää, että laululyriikka olisi jotenkin vähäisempää runoutta tai ei runoutta ollenkaan. Lyriikkaa on maailman sivu luotu nimenomaan lausuttavaksi tai laulettavaksi, herätettäväksi eloon äänellä ja musiikilla. Kuunneltavaksi pikemminkin kuin luettavaksi. Miksi kitara ja huuliharppu tekisivät Dylanin teksteistä vähemmän runoutta?

Näytelmäkirjailijoitakin on sitä paitsi Nobelilla palkittu. Ei niitäkään tekstejä ole luettavaksi kirjoitettu, vaan esitettäväksi.

Odotankin mielenkiinnolla, seuraako tästä suurempikin murros siinä, millaisia sanataiteen muotoja kirjallisuuden Nobelilla jatkossa palkitaan. Miksi sitä ei voitaisi myöntää vaikka sarjakuvataiteilijalle? Elokuva- tai tv-käsikirjoittajalle? Lastenkirjailijalle? Mistä päästäänkin siihen, että…

2. Nobelin kirjallisuuspalkinto kaipaa kipeästi tuulettamista.

Omassa, suurelta osin kirjallisuudentutkijoista, -opiskelijoista ja sekalaisesta kulttuuriväestä koostuvassa tuttavapiirissäni Nobelin kirjallisuuspalkinto ei ole pitkään aikaan tuntunut kiinnostavan ketään. Palkinnon imagoa vaivaa käsitys, että se myönnetään pikemminkin poliittisilla kuin kirjallisilla perusteilla, että kirjailijan kotimaa ja äidinkieli vaikuttavat palkittavuuteen enemmän kuin kyseisen kirjailijan teosten kaunokirjallinen taso. Jokavuotiseksi vitsiksi on noussut toteamus, että jaa, enpä ole ikinä kuullut tästäkään tyypistä.

Palkittavien valitseminen osin ulkokirjallisilla perusteilla on periaatteessa aivan suotavakin tapa nostaa valokeilaan (ja kääntäjien työpöydille) läntisessä maailmassa tuntemattomampia kulttuureja ja kielialueita, vähemmän luettuja kirjailijoita jotka ansaitsisivat enemmän huomiota. Pitemmällä tähtäimellä se kuitenkin tuntuu vähentävän Nobelin kirjallisuuspalkinnon painoarvoa nimenomaan kirjallisuuspalkintona, ja sitä kautta myös palkinnon kiinnostavuutta. Miksi Nobel-status saisi ketään lukemaan sen lähes tuntemattoman kiinalaisen tekijän teoksia, jos mielikuva palkinnosta on, että sen perusteena ovat lähinnä tekijän kiinalaisuus ja poliittinen kanta? 

Dylanin palkitseminen on viesti siitä, että Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa valittaessa taiteellisilla ansioilla on sittenkin enemmän väliä kuin kansallisuudella tai poliittisilla näkemyksillä. Kukaan ei voi väittää, että nyt olisi palkittu joku tuntematon taiteilija siitä, että hän on tehnyt sopivasti sosialistisia kannanottoja jossain jumalan selän takana kielellä jota kukaan ei osaa. Se, että tällaisen viestin antamiseksi on palkittava valkoihoinen amerikkalainen supertähti, on toki omalla tavallaan kamalaa kaikessa länsikeskeisyydessään. Se kuitenkin antaa palkinnolle sen kaipaamaa uskottavuutta, joka ehkä jatkossa varmistaa sen, että niiden tuntemattomampienkin nobelistien teoksiin jaksetaan yhä tarttua.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntäminen jollekin niin ”populaarille” artistille kuin Bob Dylan on herättänyt vilkasta kaskustelua aivan eri tavalla kuin mikään kirjallisuuden Nobel on tehnyt pitkään aikaan. Ja se on mahtava asia, koska…

3. Maailma tarvitsee enemmän keskustelua taiteesta ja sen tähtävästä.

Kaikki muut Nobelin palkinnot myönnetään innovaatioista ja teoista, jotka muuttavat maailmaa parempaan suuntaan. Kirjallisuuden Nobel on pitkään ollut pikemminkin itsessään kannanotto, jolla pyritään jonkinlaiseen muutokseen keskustelun herättämisen kautta, nostamaan esiin hiljaisia ääniä ympäri maailmaa. Palkinnon oma kantaaottavuus nostaa kuitenkin keskustelun keskiöön pikemminkin palkinnon itsensä perusteineen kuin palkitut kirjailijat ja heidän teoksensa. Tämän takia kirjallisuuden Nobelin herättämä keskustelu jää junnaamaan metatasolle, ja sen jalot tavoitteet jäävät pitkälti saavuttamatta.

Dylanin kohdalla palkinto on herättänyt keskustelua Dylanin itsensä vaikuttavuudesta. Amerikkalaisen rock-lyriikan uudistamisesta. Sodanvastaisesta ja kantaaottavasta sanomasta ja sen pukemisesta muotoon, jossa suuri yleisö sen oikeasti tavoittaa ja siitä nauttii. Siitä, että ollakseen vaikuttavaa taiteen ei pitäisi olla olla hiljaista, sen ei pitäisi kuulua akateemisiin norsunluutorneihin ja korkeakoulutetun keskiluokkaisen eliitin illalliskutsuille. Sen ei pitäisi olla vaikeasti lähestyttävää ja itsetarkoituksellisen hankalaa. Sen pitäisi olla ihmisiä varten, ja sen ei pitäisi jakaa niitä ihmisiä eliittiin ja rahvaaseen.

Jos taiteella, kulttuurilla, niiden tutkimuksella, ylipäätään humanismilla, halutaan tulevaisuudessakin säilyttää mahdollisuus muuttaa maailmaa, se ei saisi luoda vastakkainasetteluja ihmisten välille. Jako korkeaan ja matalaan taiteeseen on keinotekoinen vallankäytön rakennelma, jonka tarkoitus on hiljentää ne, joiden ei haluta saavan ääntään kuuluviin. Säilyttää oikeus määrittää, mikä on keskustelemisen arvoista niillä, joilla se on aina ollut. Tiedättekö, mitä sellainen ilmapiiri synnyttää? Se synnyttää Trumppeja.

Siitä, että elitistisellä mielivallalla määritetään yksi sanataiteen muoto korkeaksi ja toinen populaariksi ei ole tässä maailmassa kenellekään mitään muuta kuin vahinkoa. Sen takia on mahtavaa, että Nobelin kirjallisuuspalkinto tänä vuonna omalta osaltaan murtaa tätä mielivaltaista kahtiajakoa.

Dylanin palkitseminen onkin aivan oivallinen keino rakentaa siltaa vanhentuneiden kulttuuripoliittisten valtarakenteiden yli, koska…

4. Bob Dylan on nero.

No hei. Jos päästään kaikkien niiden ulkokirjallisten esitysmuotoseikkojen yli, voiko kukaan väittää, ettei Bob Dylan kaikista maailman runoilijoista olisi ansainnut tätä palkintoa? Dylanin teokset puhuttelevat ihmisiä yli yhteiskuntaluokkien rajojen, koulutustasoon katsomatta, riippumatta siitä aukeavatko maailmankirjallisuuden klassikot ja kokeellinen nykyrunous vai eivät. Elitistisinkään kirjallisuuskriitikko ei oikein voi uskottavasti väittää, ettei Bob Dylanin lyriikalla ole sanataiteena meriittejä siinä missä kenellä tahansa aiemmalla Nobel-runoilijalla.

Ja toisin kuin eräät kriitikot ovat antaneet ymmärtää, kyse ei edes ole siitä, olisiko joku muu ansainnut sen enemmän. Ehkä olisi. Maailma on iso paikka täynnä loistavia taiteilijoita, joista suurin osa ei koskaan saa Nobelia. Aika monet eivät saa mitään muutakaan tunnustusta. Lukemattomat potentiaalisesti maailmaa muuttavat käsikirjoitukset eivät koskaan pääse pöytälaatikkoa pidemmälle. Se ei tarkoita, että ansioituneiden taiteilijoiden palkitseminen olisi jotenkin epistä tai muilta pois.

Omasta puolestani voin sanoa, että Bob Dylanin Nobel-voitto teki ainakin minusta myös avarakatseisemman ihmisen. Ja siitä jos mistä olen kiitollinen.