Game of Thrones on täällä taas.

Myönnettäköön, että sitä ei ole tällä kertaa tullut odotettua millään erityisellä intensiteetillä – viides kausi oli niin heikkoa tasoa etten ole kaikkia jaksoja nähnyt vieläkään enkä varmaan katsokaan. Aivan kammottava kirvelevä pettymys, kun sarjasta siihen asti olin pitänyt hyvinkin paljon. Antanut sille anteeksi kaiken sen kasuaalin seksismin ja muut nihkeydet kun tarina oli vain niin vetävä ja hyvin kerrottu, ja ne naispuolisetkin henkilöhahmot olivat sentään hyvin kirjoitettuja.

No mutta vitoskaudella se seksismi ja nihkeys oli yhtä kaukana hyvän maun tuolla puolen kuin aina, ellei kauempana, kun taas tarina ja kirjoitus ottivat rajun suunnan alamäkeen. Oli lisää raiskausten esittämistä nuorten naishahmojen (tai pikemminkin heidän läheisyydessään pyörivien nuorten mieshahmojen) hahmokehityksen välineenä. Yhä enemmän täysin pointitonta sekspositiota ja kirjoittamista joka tuntuu siltä kuin sen olisi syntynyt jossain satunnaisessa jätkäporukassa liian monen bissen jälkeen. Juonikuvioita joissa ei ollut mitään tolkkua, oudosti käyttäytyviä hahmoja – mihin Littlefinger oli yhtäkkiä pudottanut ne kuuluisat aivonsa, kysyn vaan. Kökköä, kökköä dialogia: ”You want a nice girl but you need the bad pussy” – oikeasti mitä hemsveettiä täällä tapahtuu? Koko sotku alkoi tuntua huonolta parodialta itsestään.

Tässä fiiliksessä on varmasti joukossa tiettyä kirjat lukeneen ihmisen nillitystä, kun adaptaatio lähti elämään omaa elämäänsä. Sitä miettii, että oliko ainoa tämän sarjan tasoa korkealla pitävä tekijä se laadukas lähdemateriaali, kun tarinan ohittaessa Martinin kirjat kirjoittaminen muuttuu niin radikaalisti huonommaksi. Pelkästään tv-adaptaation tuntevat kaverini eivät kyselyjeni mukaan ole reagoineet sarjan äkilliseen tasonlaskuun läheskään yhtä voimakkaasti, joskin hekin ovat sen ilman muuta huomanneet.

No mutta joka tapauksessa, tuli silti katsottua sarjan kuudennen kauden ensimmäinen jakso tuossa pari päivää sitten, ja täytyy sanoa etten ole kauhean vaikuttunut vieläkään. Toisaalta tällä kertaa en ainakaan etukäteen odottanut yhtään mitään, ja kökköydestään huolimatta se jakso meni ihan kepoisena viihteenä. Sitä paitsi ainakin sitä on mahdoton katsoa spoilereiksi kauan odotettuun Winds of Winteriin.

Ja siinä samalla päästiin pelaamaan vanhaa kunnon Game of Thrones -juomapeliä jonka kavereiden kesken kehittelimme joskus neloskauden aikaan, kun ajat olivat vielä paremmat ja katsoimme vanhoja jaksoja uudestaan. Tästä jalosta pelistä on olemassa lukemattomia versioita, mutta omamme menee kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

• Aina kun joku kuolee, sanotaan valar morghulis ja juodaan. Jos kuolee kerralla kymmenen nimetöntä statistia, voidaan heidän muistolleen ottaa yhteinen pitkä huikka.
• Kun jotain kidutetaan / raiskataan / tungetaan peukaloita silmäkuoppiin ja rutistetaan kallo murskaksi, laitetaan silmät kiinni ja juodaan.
• Tissit! Juodaan. Tasa-arvon nimissä myös miesnännit lasketaan.
• Pylly! Juodaan. Tämä lisättiin alun perin alastomuuden tasa-arvoistamiseksi, ennen kuin päätimme hyväksyä miesnännit.
• ”Winter is coming.” Juodaan.
• ”Hodor!” Sanotaan hodor ja juodaan (surullisen vähän ollut tätä viime aikoina).

Haastavammassa vitos- ja kutoskausi -editionissa lisäksi:

• Kun tapahtuu jotain täysin järjetöntä tai väkinäistä (kuten viimeisimmän jakson Brienne ex machina), juodaan. Game of Thronesin hienous on ollut tietyssä narratiivisten sääntöjen rikkomisessa, joka pitää sen jatkuvasti yllättävänä, joten kaikenlainen kliseisyys, kömpelyys, kaavamaisuus ja ennalta-arvattavuus menee tähän kategoriaan.
• Kun dialogi on erityisen kökkeröä / väkinäistä / tekohauskaa / lapsellista (kuten viimeisimmän jakson dothrakien häpykarvakeskustelu ja oikeastaan koko sitä seurannut kohtaus), pyöritellään silmiä ja juodaan.

Viiniä vahvempaan ei kannata koskea. Muuten käy huonosti.