Tag: hehkutus

Eilen töihin kävellessäni taivaalta viskoi sellaista räntämoskaa, ettei meinannut edes uskoa. Perille päästessäni takkini oli loskan kuorruttama, kenkäni läpimärät, varpaani ja sormeni umpijäässä ja silmälasini niin täynnä vesipisaroita etten nähnyt melkein mitään. Huhtikuun loppupuolella! Mikä tätä kevättä vaivaa? Väkisinkin ajatukset karkasivat maaliskuun auringossa hohkaavaan Roomaan, suloisen lämpimiin kevätpäiviin ja siihen, että yksisuuntaiset lentoliput eivät ehkä […]

Tähän aikaan vuodesta alan olla niin kypsä kaikkeen, mitä Suomen talvi edustaa. Kylmyyttä ja kuivuutta, kutisevaa ihoa ja paksuja villavaatteita. Elotonta jäistä maisemaa ja tunkkaisessa huoneilmassa hidasta kuolemaa tekeviä viherkasveja. Mauttomia kasvihuonetomaatteja ja tuoreiden kasvisten huimaavia kilohintoja. Pitkää laahustamista kohti tuskallisen hitaasti koittavaa kevättä. Tämä talvi on ollut jotenkin erityisen raskas. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni […]

Kun luin perjantain Hesarista, että ensi-iltaan oli tullut uusi Jane Austen -adaptaatio, kiinnostuin tietenkin välittömästi. Etenkin kun kyseessä on Austenin varhaistuotantoon kuuluva, postuumisti julkaistu ja suhteellisen tuntematon kirjeromaani, jota ei ole vielä adaptoitu valkokankaalle ja televisioon kymmentä kertaa ennestään. Kun huomasin, että uuden leffan on käsikirjoittanut ja ohjannut Whit Stillman, siitä tuli välittömästi pakollista katsottavaa. […]

Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, rupesimme Downton Abbeyn päätyttyä katsomaan pitkään katselulistalla roikkunutta The Knickiä. Koska teki mieli katso lisää periodidraamaa ja olin jostain syystä saanut päähäni (luultavasti koska spoilerien pelossa luin suosituksia erittäin silmäillen), että tässä olisi vielä yksi sellainen kiva ja hyväntuulinen, vuosisadan takaista estetiikkaa fiilistelevä pukudraama, vähän niin kuin Miss Fisher’s Murder Mysteries […]

En ole ikinä hirveästi välittänyt supersankaritarinoista. Olen pitänyt niitä pinnallisena, väkivaltaa glorifioivana, juoneltaan ontuvana ja henkilöhahmoiltaan latteana, 50-lukulaisiin sukupuolirooleihin juuttuneena pseudotieteisfiktiona, jossa kaikki pyörii sankariksi henkilöidyn kaikkivoipaisuusfantasian ympärillä ja jako hyviksiin ja pahiksiin on ikuisesti lapsellisen mustavalkoinen ja kyseenalaistamaton. Eikä edes aloiteta niistä typeristä kostyymeistä. Sitten luin Alan Mooren Watchmenin, vaikutuin erittäin syvästi ja tajusin, […]