Takaisin Dubliniin

Neljä vuotta sitten matkustimme miehen kanssa kesäreissulle Dubliniin. Vaeltelimme ikivanhoilla kivikaduilla, poikkesimme välillä sisään toinen toistaan sympaattisempiin pieniin kirjakauppoihin, kuljimme pitkin Dún Laoghairen ja Sandycoven kivikkoisia rantoja laskuveden aikaan. Jäimme rankkasateen armoille kun sitä vähiten odotimme, ilmassa tuoksui kolea, pohjoinen meri ja vauhdilla kasvava ruoho. Sään käydessä turhan kalseaksi tai jalkojen väsyessä kulkemiseen unohduimme siemailemaan tuopillisen tai pari pubien hämäriin nurkkapöytiin.

Brittein saarten ilmasto on omaan makuuni aivan täydellinen. Tämä ei ole vitsi.

Meneillään olivat jalkapallon em-kisat 2012, ja ilmassa oli, kuten sanotaan, suuren urheilujuhlan tuntua. Irlannin oman joukkueen pelin takkuillessa juhlittiin kaduilla Puolan menestystä. Ilmeisesti vähän niin kuin paremman syyn puutteessa. Täyteen tupatun pubin television ääressä paikallisten innostus ei voinut olla tarttumatta jonkin verran, sitä huomasi yhtäkkiä hurraavansa muiden mukana vaikken kyseisen pelin päälle ole mitään ymmärtänytkään ennen sitä enkä sen koommin.

Ihmiset lukivat kirjoja puistojen penkeillä ja pukeutuivat bloomsdayn kunniaksi James Joycen Ulysses-romaanin hahmoiksi. Kaikkialla näkyi valtava ylpeys omaa kulttuuria kohtaan, lämminhenkinen suhde kaupunkiin sekä irlantilaisten mustankuivakka, itseironinen huumorintaju. Paikallishistoria on jatkuvasti läsnä katukylteissä, muistomerkeissä, pubien nimissä ja ihmisten kertomissa tarinoissa. Jokaisella patsaalla tuntui olevan jokin hassu lempinimi. Prick with a Stick. Stiletto in the Ghetto. Floozy in a Jacuzzi.

Queer with a Leer.

On monia kaupunkeja, joihin aina välillä kaipaan takaisin. Eloisa ja kansainvälinen Toronto, lumoavan kaunis historiallinen Siena, pikkuinen idyllinen Amersfoort Amsterdamin varjossa. Lontoo, tietenkin, etenkin sen rosoisenhurmaava East End. Mutta Dublinissa on jotain aivan erityistä. Missään muussa kaupungissa ei ole ollut yhtä välittömän kotoisaa tunnelmaa, sellaista omintakeista ilmapiiriä joka puhuttelee itseäni vähän jokaisella mahdollisella tasolla. Missään muualla ei yhdistetä korkeakirjallisuutta kaljanjuontiin samalla mutkattoman anarkistisella asenteella kuin Dublinissa. Lämmittää vanhan kirjallisuudenopiskelijan sydäntä.

Se on kaupunki, joka tuntuu samanaikaisesti kokoaan suuremmalta, eurooppalaiselta pääkaupungilta, ja kokoaan pienemmältä, ystävälliseltä pikku kylältä jolla on oma persoonansa. Se on yksi lempipaikoistani koko maailmassa.

Ja nyt sinne ostetut lentoliput odottavat sähköpostissa ensi kesää! Lähdemme juhannusta pakoon, uusia jalkapallon em-kisoja katsomaan, vierailemaan vanhoissa lempipaikoissa ja tutustumaan uusiin.

Olen virnuillut typerästi ja hyppinyt innosta koko viikon.

Sitä jaksaa kaikkea muuta nyt taas paljon paremmin.