Uudenvuoden blogikriisi: avautumisesta, henkilökohtaisuuksista ja kirjoittamisen merkityksestä

2016 oli monella tavalla vuosi, jota ei tule erityisemmin ikävä. Tähän vuoteen on mahtunut turhautumista, stressiä, ahdistusta, pelkoa, raivoa ja väsymystä enemmän kuin jaksaisin muistella. On ollut riittämättömyyden tunnetta, inspiraation puutetta, unettomia öitä. Kauheita uutisia läheltä ja kaukaa, jotka menevät välillä pahasti ihon alle ja välillä – vielä pahempaa – eivät enää jaksa edes liikuttaa.

Tässä maassa vallitseva yhteiskunnallinen ilmapiiri on tuntunut tukahduttavalta, tulevaisuus näyttänyt epävarmalta, usko uhannut loppua ja rohkeus pettää. Suurta osaa vuodesta leimaa tunne siitä, että minne kääntyykin, ovet sulkeutuvat edestä. Lopulta asiat ovat järjestyneet parhain päin, mutta en tunnu kykenevän karistamaan tunnetta siitä, että kaikki on ennen pitkää menossa päin vatukkoa tavalla tai toisella. Mieleeni on asettunut outo alakulo ja tyytymättömyys, jota en osaa kiinnittää mihinkään.

Blogissa, jonka aikanaan viime vuoden syksyllä kovalla innolla aloitin, on ollut hiljaista. Inspiraatiosta on ollut pulaa, tekstiä syntyy satunnaisina purkauksina, ja se, mitä syntyy, on usein suoraan tajunnanvirrasta ongittua dadaa tai tuntuu muuten vain liian henkilökohtaiselta, jotta siinä olisi mitään kiinnostavaa muille kuin itselleni. Kirjoitan nykyään työkseni tekstejä, jotka on laadittu yleisöä ajatellen. Ehkä senkin takia en ole juuri jaksanut ajatellakaan sitä vapaa-ajallani.

En ole ikinä vetänyt tässä blogissa mitään kummempia henkilökohtaisuuden rajoja, ajattelin että kyllä ne siitä muotoutuvat. Mutta siitä on ilmeisesti seurannut se, että jos mieleni alkaa kiertää synkempiä kehiä, en haluakaan jakaa siitä mitään kenellekään – saati sitten ventovieraille internetissä. Silloin en julkaise mitään, koska asioista kirjoittaminen ilman omaa tunnetta taustalla tuntuu falskilta ja tyhjältä. En halua kirjoittaa mitään falskia tai tyhjää vain täyttääkseni tyhjiä sivuja. En ruvennut tekemään tätä sen vuoksi.

Minkä vuoksi sitten? Koska kirjoittaminen tekee hyvää, asioiden pukeminen sanoiksi on minulle luonteva tapa ottaa ajatuksistani tolkkua, muodostaa näkemyksiä, nähdä maailma vähän kirkkaammin. Usein en itsekään ole aivan selvillä siitä, mitä ajattelen, ennen kuin olen kirjoittanut sen jonnekin. Ellen saa ajatuksiani sanallistettua, ne jäävät kiertämään niitä alati synkkeneviä kehiä, joista en ota enää mitään selkoa, mistä ne alkavat tai mihin ne loppuvat. Ne kehät valtaavat mielen kello neljän aikaan aamuyöllä, kun herään levottomasta unesta enkä saa nukahdettua uudelleen.

Heittäisinkö tähän nyt vaikka sen kliseen, että minun ainakin pitäisi tehdä tätä itseäni varten, koska päässäni jokin kiehuu muuten yli. Jos tekstejäni joku toinen lukee, niistä tykkää tai on tykkäämättä, sen pitäisi tulla siihen päälle – ei olla ehtona sille, että kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä.

Kuinka paljon tällaisessa kanavassa kirjoittaessa pitäisi miettiä sitä, miten paljon itsestään on sopivaa jakaa, miksi sen pitäisi kiinnostaa ketään, onko sillä väliä kiinnostaako se ketään, miten ihmeessä voin edes tietää koskettaako se ketään? Ja lisää kysymyksiä: haluanko oikeasti olla osa sellaista kulttuuria, jossa ihmiset näyttävät ulospäin vain iloista naamaa ja tyyntä mieltä, pintakimallusta ja jonninjoutavuuksia, latteuksia ja puolitotuuksia? Milloin minusta tuli näin helvetin sovinnainen, arka, hiljaisena tarkkaileva tylsimys, joka ei uskalla enää avata suutaan kun pelkää, ettei kukaan ole samaa mieltä – tai edes kuuntele? Tai vaihtoehtoisesti ei tohdi antaa omaa panostaan ajankohtaiseen keskusteluun koska ajattelee, että joku muu on kuitenkin kaiken jo sanonut ja paremmin eikä kukaan jaksa lukea miljoonatta kirjoitusta samasta aiheesta? Mitä väliä sillä edes on?

En ikinä tee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt sellainen tuntuisi olevan aivan paikallaan, mikäli haluan vuoden 2017 olevan yhtään parempi kuin vuosi 2016 on ollut. Tuleva vuosi tuokoon tullessaan vähemmän itsesensuuria, hiljaisuutta ja sanatonta kärvistelyä, ja enemmän avautumista, paasaamista, huutoa ja metakkaan silloin kun sellaiselle on tarve.

Tämän sekavan avautumistekstin julkaiseminen kaikelle kansalle toimikoon lähtölaukauksena sille tulevaisuudelle.

Parempaa uutta vuotta kaikille.