Vuoden paras tv-sarja: Jessica Jones
En ole ikinä hirveästi välittänyt supersankaritarinoista. Olen pitänyt niitä pinnallisena, väkivaltaa glorifioivana, juoneltaan ontuvana ja henkilöhahmoiltaan latteana, 50-lukulaisiin sukupuolirooleihin juuttuneena pseudotieteisfiktiona, jossa kaikki pyörii sankariksi henkilöidyn kaikkivoipaisuusfantasian ympärillä ja jako hyviksiin ja pahiksiin on ikuisesti lapsellisen mustavalkoinen ja kyseenalaistamaton. Eikä edes aloiteta niistä typeristä kostyymeistä. Sitten luin Alan Mooren Watchmenin, vaikutuin erittäin syvästi ja tajusin, että supersankareilla voidaan tehdä ja on jo pitkään tehty paljon muutakin. Mikä tahansa genre saa yleensä lisää syvyyttä ajan kuluessa, niin tämäkin. Fiftareilta onkin tultu jo pitkälle.
Tästä huolimatta en odottanut mitään kauhean ihmeellistä Netflixin ja Marvelin tuottamalta uutuussarjalta Jessica Jones. Rupesin katsomaan sitä lähinnä sen takia, että trailerin perusteella se vaikutti mukavan särmältä ja tummasävyiseltä, ja koska siinä on pääroolissa upea ja ihana Krysten Ritter näyttelemässä jälleen kerran kusipäistä ja pahansisuista mutta pohjimmiltaan hyväsydämistä antisankaria. Itse tarinan odotin olevan sitten ihan viihdyttävää ja sellaista kepeähköä ja helposti sulavaa äkshöniä pimeiden iltojen ratoksi.
Päädyimme miehen kanssa maratonkatselemaan koko tuotantokauden kolmessa illassa ja toteamaan yksimielisesti että tässä on ihan heittämällä vuoden paras tv-sarja. Jessica Jones on mielettömän koukuttava, täynnä oikeasti arvaamattomia yllätyskäänteitä ja moniulotteisia henkilöhahmoja omine taustatarinoineen. Tarinankerronnassaan se lainaa enemmän elementtejä film noirista kuin tavanomaisista supersankarikertomuksista: se on synkkä, kaunistelematon, kyyninen ja moraalisesti täynnä harmaan sävyjä. Jatkuvan uhkan tunnelma ja Hell’s Kitchenin pimeät kadut pitävät katsojan jatkuvasti varuillaan suorastaan paranoiaan asti. Sarja problematisoi vahvasti sankaruutta, käsittelee hyvän ja pahan kamppailua ihmisessä itsessään ja sitä, miten vaikeaa ne voi olla erottaa toisistaan tiukan paikan tullen.
Tässä sarjassa supersankarit eivät yritä pelastaa maailmaa jonkun kahjon superroiston suuruudenhulluilta suunnitelmilta, vaan yksinkertaisesti elää elämäänsä, päästä yli traumoistaan ja olla niin hyviä ihmisiä kuin osaavat. Joutuvat tappeluihin ja tulevat heitetyksi ulos baarista. Murehtivat seuraavaa vuokraa ja auttavat naapurin narkkarin kotiin tämän sammuttua hissiin. Niin, ja yrittävät pysäyttää mieliä kontrolloivan narsistisen superroiston ennen kuin tämä tuhoaa enää kenenkään muun elämää.
Eikä kukaan pukeudu värikkäisiin kokovartalotrikoisiin eikä vedä lyhyitä kalsareita pitkien kalsareiden päälle.
Sarjan henkilöhahmoissa on poikkeuksellista psykologista syvyyttä, eikä vain supersankaritarinaksi. Päähenkilö Jessica on juopotteluun taipuvainen, sarkastinen yksityisetsivä, joka olisi siis perin tyypillinen film noirin päähenkilö ellei olisi ensinnäkin nainen ja toisekseen yli-inhimillisen voimakas. Hän on myös hyvin konkreettisessa merkityksessä mieliä kontrolloivan narsistin uhri, joka kamppailee posttraumaattisen stressin kanssa ja yrittää saada elämänsä takaisin raiteilleen – arkkityyppisyydestään huolimatta hän on kaukana stereotyypistä. Myös sarjan muilla henkilöhahmoilla on kullakin omat tarinansa, traumansa, kipukohtansa, motiivinsa toimia kuten toimivat, naapurin nisti Malcolmista säälittömään juristi Jeri Hogarthiin. Tarina ei pyöri pelkästään päähenkilön ja pääpahiksen kamppailun ympärillä, vaan kukin henkilöhahmo elää omaa elämäänsä ja toteuttaa omia päämääriään.
Yksikään Jessica Jonesin henkilöhahmoista ei pelkisty pelkäksi karikatyyriksi, vaan kaikki ovat uskottavia, inhimillisiä henkilöhahmoja hyveineen ja puutteineen ja pelkoineen ja kaunoineen, yrityksineen kontrolloida omaa elämäänsä ja ihmisiä ympärillään. Sarjan keskeistä temaattista sisältöä ovatkin ihmisten väliset valtasuhteet, kontrollin ja manipulaation muodot ja se, miten pahasti henkinen väkivalta ja isemääräämisoikeuden menettäminen – henkisen ja fyysisen välivallan muodossa – rikkovat ihmistä.
Mainitsemisen arvoista on myös, että yli puolet näistä monipuolisista ja persoonallisista henkilöhahmoista on naisia – seikka, joka on jo antanut Jessica Jonesille maineen feministisenä tv-sarjana, niin fanien kuin kriitikoidenkin silmissä. Itse en oikein sulata sitä, että pelkästään uskottavat ja jonkin muun kuin sukupuolensa kautta ensisijaisesti määrittyvät naishahmot tekisivät mistään teoksesta feminististä – ei naisten kuvaamisessa oikeina ihmisinä pitäisi sinänsä olla mitään poliittista. Sen sijaan feministisessä mielessä näen Jessica Jonesin tärkeyden siinä, että siitä ei naisvaltaisuudestaan huolimatta oikein millään saa väännettyä naisyleisölle suunnattua sarjaa, vaan päin vastoin se on osa perinteisesti erittäin maskuliiniseksi miellettyä supersankarigenreä. Tällaiset teokset murtavat niitä rakenteita, jotka sukupuolittavat populaarikulttuuria ja asettavat naispäähenkilöt ja naisten luomat kulttuurituotteet marginaaliin. Jessica Jones kieltäytyy asettumasta naisten kulttuurin ahtaaseen lokeroon, ja on siten yksi askel kohti maailmaa, jossa naiset eivät ole tv:ssä ja elokuvissa ensisijaisesti sukupuolensa edustajia.
Tämä on tv-sarja, jota tulen hehkuttamaan estottomasti jokaiselle joka vain suostuu kuuntelemaan. Kaiken syvyytensä ja tärkeytensä ja hienoutensa lisäksi Jessica Jones on myös valtavan viihdyttävä, sarkastisella tavalla hauska, visuaalisesti upea ja mukaansatempaava sarja, jonka katsomista ei malta lopettaa kesken. Vietin sen parissa erinomaisen tyydyttävät kolmetoista tuntia ja jään kärsimättömänä odottamaan jatkoa.
Kuvat: marvel.com