Parasta, mitä tiedän juuri nyt
Minulla on missio.
Tahdon tuoda ihmisiä yhteen ja luoda tilaa luovuudelle, kohtaamisille, yhteyden kokemiselle, rakkaudelle ja tunteiden jakamiselle, musiikilliselle flowlle, vapautumiselle, äänelle ja liikkeelle, rytmille ja harmonialle, leikille ja ilolle.
Olen jo jonkin aikaa ollut innostunut kollektiivisesta improvisoinnista. Kaikki taisi lähteä siitä, että perheessäni on aina jamiteltu yhdessä – nämä, usein spontaanitkin, jamitteluhetket ovat olleet niitä hetkiä, kun tuntuu, että perheemme on vahviten yhtä. Hetket, kun joku alkaa laulaa tai soittaa ja kaikki keksivät spontaanisti harmonioita, etsien oman paikkansa yhteisestä kudoksesta, ovat olleet perheemme arkea niin pitkään kuin muistan. Musiikki on ollut vahvasti läsnä kaikkien perheemme ilojen ja surujen keskellä.
Ja lähti se siitäkin, kun musiikkilukiolaisena kotibileissä joku alkoi rummuttaa rytmiä ja muut yhtyivät siihen, yksi kerrallaan, sanattomasta sopimuksesta. Jamiteltiin ehkä puolikin tuntia: joku soitti ehkä kitaraa, loput rummuttelivat ja lauloivat. Joku ehkä kaivoi nurkasta jonkun rytmisoittimen tai nokkahuilun, joku puhkesi spontaaniin laulusooloon, jotkut keksivät taustalauluksi sopivan luupin. Muistan haltioituneeni siitä, että aivan tyhjästä voi syntyä musiikkia niin spontaanisti.
Tai sitten se lähti siitä, miten lukitsin itseni perfektionismin suohon soittaessani musiikkiopistossa huilua ja treenatessani abivuonna parhaimmillaan neljä tuntia päivässä: tunti pitkiä ääniä, tunti asteikkoja, tunti etydejä ja tunti musiikkia. Tässä teille treenimetodi, joka tappaa kaiken luovuuden, olkaapa hyvät! Jossain vaiheessa heräsin siihen, ettei musiikissa ole kyse perfektionismista vaan ilmaisusta ja yhteydestä toisiin.
Ja lähti se myös tylsistymisestä omaan työhöni. Siihen, miten vetämissäni kuoroharjoituksissa saatettiin tankata jotain monimutkaista haastavaa kappaletta otsa rypyssä viikkokausia – miten saattoi kulua aivan liian pitkä aika, kun harjoituksissa ei päästy kokemaan musiikillista flowta, vaan tankattiin stemmoja nuoteista ja odotettiin konserttipäivää, kun vihdoin päästäisiin tulkitsemaan ja tekemään musiikkia.
Kaiken tämän, ja aika monen muun käänteen jälkeen, olen päättänyt, että missioni on jakaa ihmisille tätä kollektiivisen improvisaation iloa. Musiikkia ei tarvitse osata. Riittää kun antaa mennä, niillä taidoilla joita itsellä on. Riittää, kun hyppää kyytiin, kuuntelee muiden musiikillisia ideoita ja vastaa niihin omillaan. Ja aika usein siitä syntyy jotain aivan ainutlaatuista: sellaisia hetkiä, kun jaamme hetken läsnäoloa, tunteita ja musiikillista flowta toisillemme. Se on juuri nyt parasta, mitä tiedän.
Tämä postaus ei ole mainos, mutta pakko tähän loppuun myös mainostaa, että ohjaan Lauttasaaressa kuoroimprojameja pe 3.5.2019 alkaen! Paikalle saa tulla, vaikkei olisi koskaan improvisoinut ja vaikka jännittäisi ihan kauheasti. Tai vaikka olisi suvereeni ja ammattilainen – ihan kaikki mahtuvat mukaan! 🙂 Lisätietoja täältä .