Kaksi ”sisarta”
Eilen pitkä keskustelu lapsuudenystäväni kanssa jäi mietityttämään. Puhuttiin lapsuudestamme, koko elämänkaarestamme. Naurettiin ja itkettiin. Vaikka olemme kumpikin lähtöisin samasta kyläpahasesta, päällisin puolin samanlaisesta kasvuympäristöstä, on lapsuutemme ja koko elämämme ollut aika erilainen.
Kummankin äiti piti kulisseja pystyssä isän keskittyessä omiin ongelmiinsa. Mutta siinä missä minun äitini oli lämmin ja rakastava, ystäväni äiti oli kylmä ja vaativa. Ystävälleni tehtiin selväksi, että hän oli vahinko. Hän ei koskaan saanut läheisyyttä, kosketusta halausta – ellei kosketukseksi lasketa niitä selkäsaunoja, mitä hän sai ellei suorittanut kaikkia hänelle annettuja tehtäviä moitteettomasti. Kaikki lapset joutuivat maalla siihen aikaan osallistumaan kotitöihin, mutta ystäväni työtaakka oli kohtuuton. Koulun ohessa hän joutui tekemään vielä toisen työpäivän kotona, jo ihan ala-asteesta lähtien. Kiitosta ei koskaan tullut, pelkkiä moitteita. Hänen vähäarvoisuutensa oli myös isoveljille selviö, hänen kiusaamisensa oli sallittua, vanhemmat eivät siihen ikinä puuttuneet.
Historiansa huomioiden ei liene yllätys, että tyttö teini-iässä lähti hakemaan huomiota, hellyyttä ja kosketusta miehiltä. Tarkoituksena löytää joku, joka rakastaa. Tuossa kaksinaismoralismin kehdossa siitä sai äkkiä niin huonon maineen, ettei kukaan ”kunnon mies” häneen enää vilkaissutkaan. Jo valmiiksi huono itsetunto ei tuosta ainakaan parantunut. Aikansa tuon hirviökylän sylkykuppina elettyään ystäväni tajusi vaihtaa paikkakuntaa. Perusti perheen kivan miehen kanssa, sai kaksi todella hienoa poikaa (joita ystäväni äiti ei muuten koskaan tullut katsomaan) ja sitä haluaisi ajatella, että eli onnellisena elämänsä loppuun asti. Mutta ei ihan: synnytyksen jälkeinen masennus ei meinannut irrottaa otettaan ja siitä lapsuuden raatamisesta ja rääkkäyksestä aiheutui niin paljon kulumia ja vammoja kroppaan, ettei hän kyennyt oikein mihinkään työhön pidemmän päälle. Kivut rajoittavat luonnollisesti myös kaikkea tekemistä ja asiat vaativat suunnittelua, että ne jaksaa tehdä loppuun asti. Nyt hän on keski-ikäisenä sairaseläkkeellä, joka kaikkien lyhyiden pätkätöiden ja kotiäitivuosien jälkeen on luonnollisesti mitättömän pieni. Hänen miehensä taas on sairaeläkkeellä oleva yrittäjä, jonka eläke myös jää melko pieneksi. Mutta he ovat siitä huolimatta pystyneet avustamaan lapsiaan opiskeluissa ja ovat tyytyväisiä elämäänsä. Ovat onnellisia.
Ja minä. Vaikka perheessämme omat ongelmat olikin, en koskaan kokenut etten olisi rakastettu ja tärkeä. Meillä halattiin ja kosketettiin, minun ei tarvinnut koskaan hakea syliä muualta. Äidiltäni sain vahvan naisen mallin ja neuvon, ettei koskaan kannata laskea mitään miehen varaan. En tiedä onko tuo ihan viisas ohje, mutta tietynlaisen riippumattoman elämänasenteen kyllä omaksuin. Uskoni pysyvään parisuhteeseen ei ole kovin vahva ja voi olla, että kärsin aikamoisesta sitoutumiskammosta (tai lähinnä kai siitä ovat kärsineet läheiset). Vaikka minulla lienee ollut samanlaiset itsetunto-ongelmat kuin muillakin nuorilla, en varsinaista kelpaamattomuuden tunnetta ole kokenut. Miellyttämisenhalu tai läheisriippuvuus ovat minulle vieraita. Minua on aina rakastettu enemmän kuin olisin ansainnutkaan.
Pikkukylästä muutin pois heti kun se oli mahdollista, enkä takaisin ole kaivannut. Muuttanut olen muutenkin ahkerasti ja ystäväni mielestä tehnyt aika rohkeita ratkaisuja. Itse en oikein osaa ajatella niin, mielestäni olen elänyt aika normaalia elämää. Toki minulla ei ole sitä ”tavallista” perhekuviota lapsineen ja olen ehkä matkustellut ja ajelehtinut normaalia enemmän. Myös miehet on menneet vaihtoon suhteellisen usein – kai. Olen huono tyytymään. Kuuntelen itseäni – jos voin huonosti, pyrin tekemään asialle jotain.
Minä olen myös terve ja kunnossa – asia, jota pitää ihan itsestäänselvyytenä kunnes sattuu vertaamaan itseään johonkuhun muuhun. Mutta olenko minä onnellinen? Kai ainakin ajoittain. Juuri nyt koen olevani ainakin onnekas.
