Erään avioliiton tarina
Väitit jälkeenpäin, ettet ehtinyt miettiä mitä haluat. Oli kuin pyörre olisi imaissut sinut ja ennenkuin huomasitkaan olit naimisissa minun ja yhteisen asuntolainan kanssa. Ihan kuin minullakaan olisi ollut valinnanvaraa. Itse kiskoit minut luoksesi tummansinisellä katseellasi, baarin toiselta puolelta. Halusin sinut, olin nähnyt sinusta jopa untakin jo vuosia ennen tapaamistamme. Hävettää näin ateistina myöntää, mutta rukoilin jumalaa: ”Anna mulle tuo mies, niin mitään muuta en enää pyydä”. ”Jaahas, tätä taas”, Jumala naureskeli partaansa. ”Annetaan nyt tytölle mitä se haluaa ja katsotaan miten käy”.
Olit aivan täydellinen. Kaunis katsoa ja aivoihisi olin aivan lääpälläni. Olit supernopea oivaltamaan asioita, huumorintajusi oli aivan omaa luokkaansa. Nauroin välillä niin, että oli vaikea hengittää. Rakastin sinua niin, että se tuntui välillä fyysisenä kipuna.
Meillä oli monta hyvää vuotta. Sitten joku alkoi mennä pieleen. Uppouduit töihisi ja harrastuksiisi. Olit kärsimätön ja pahantuulinen. Kaikki minussa alkoi ärsyttää sinua, purit stressisi minuun, etkä nähnyt sitä itse. Ärsyynnyit monimutkaisesta ajattelustani, moitit hitaudestani. Minä taas en ymmärtänyt miksi asiat pitäisi päättää heti, ajatella niin suoraviivaisesti. Pidit nopeutta hyveenä, todisteena ylivertaisesta älykkyydestäsi. Aloin olla sitä mieltä, ettet ole ihan niin älykäs kuin itse luulet. Mitä enemmän hoputit minua nopeisiin päätöksiin, sitä hitaampi minusta tuli. Nautit väittelystä, minä vihasin sitä. Väittely oli sinulle minun mielipiteideni mitätöimistä, voittamista. Keskustelumme johti aina riitaan. Halusit toki aina sopia ja sovitella. Pyysit anteeksi, muttet itsekään ymmärtänyt mitä. Tarkoituksesi oli saada minut taas hyvälle tuulelle, ettei ikävä ilmapiiri syö omaa energiaasi.
Minussa tuntui olevan kaikki vialla. Yleissivistykseni oli riittämätön, en ollut sanomisissani tarpeeksi korrekti. En osannut olla seurassa keveän sosiaalinen, hallinnut small talkia. Itse ihmettelin, miten pystyit puhumaan ystäviesi kanssa koko illan sanomatta mitään. Yhteiset ystävämme myönsivät, etteivät itse asiassa tunteneet sinua ollenkaan. Paitsi että olet viehättävä ja hyvä esiintyjä. Mitä päässäsi oikeasti liikkuu, sitä ei tiennyt kukaan.
Olit omasta mielestäsi minulle tukena vaikeina aikoina. Tunsin kuitenkin olevani kiusankappale. Kärsimättömyyttäsi oli vaikea olla huomaamatta. Et kestä heikkoutta, et itsessäsi etkä muissa.
Joskus toivoin, että olisit pettänyt, lyönyt, ryypännyt – tehnyt jotain, mikä olisi ollut ilmiselvä syy jättää sinut. Mutta joissakin asioissa olit edelleen täydellinen. Lupasit myös vähentää töitäsi, lupasit olla enemmän läsnä, ihan heti tämän viimeisen projektin jälkeen. Sen viimeisen projektin jälkeen tuli aina uusi ja vielä uusi. Viimein kyllästyin odottamaan ihmettä, sitä että asiat palaisivat ennalleen. Että muuttuisit takaisin siksi entiseksi itseksesi, joka tosin saattoi olla ihan oman pääni rakentama harha.
Kun ilmoitin, että lähden, tahdon pois, olit todella järkyttynyt. Rakastit kuulemma vielä minua. Olit sitoutunut, olettanut että olemme aina yhdessä. Tunsit, että sinua on petetty. Mahdoitko rakastaa minua, vai piditkö vain ajatuksesta, että sinulla on vaimo. Siitä, että kotona on viihtyisää ja siistiä, ruoka ilmaantuu lautaselle, saat kosketusta kun siltä tuntuu.
Ehkä tarvitsin tämän suhteen. Ehkä maailmankaikkeudella oli minulle jotain opetettavaa. Opin ainakin pitämään puoleni. Sait minut myös halveksunnallasi sisuuntumaan sen verran, että suoritin opintoni loppuun. Olit yllättynyt siitä, miten nopeasti ja helposti se kävi, kunnes keksit selittää sen pääaineeni helppoudella verrattuna sinun valintoihisi.
En minä sinua vihaa. Muistelen lämmöllä, haikeudella.
Muistan sinusta kuitenkin aika vähän, ihan kuin sinua ei olisi ollutkaan. Yli 10 vuotta elämästäni. Olinko minä edes paikalla?