Sitoutumiskammoa

Muistan sen ahdistuksen, joka tuntui palana kurkussani, möykkynä sisälläni kotiovea avatessani.

En ole kovin halukas syöksymään uuteen suhteeseen.

Uskon kyllä, ettet ole samanlainen ja ettei suhteemme olisi samanlainen.

 

Kaksi täydellisen hienoa päivää ja minuun iski paniikki.

Suutuin typerästä pikkuasiasta, juttu eskaloitui repiväksi riidaksi.

Olin jo ovella lähdössä.

Pysäytit. Huusit kaiken itsehillintäsi kadottaneena:

”Etkö sinä idiootti tajua, että meillä on hyvä juttu tässä meneillään?

Että me sovimme toisillemme täydellisesti? 

Että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään koskaan?

Ja sinä rakastit minua vielä kaksi tuntia sitten?

Miten sinä voit olla niin tyhmä ja ylpeä ja lapsellinen, että heität tämän kaiken pois?”

 

Seisoin siinä järkyttyneenä. Huusiko se minulle?

Sanoi idiootiksi? Tyhmäksi? Lapselliseksi?

Mulkoilimme toisiamme siinä kuin kaksi tappelukukkoa,

kunnes räjähdimme kumpikin nauramaan.

Riisuin takin,

kömmin viereesi sohvalle lusikkaan.