sukuhäät ja kuinka niistä selvittiin
Eilen vietettiin rakkaimman serkkuni häitä.
Jännitin häitä ennakkoon. Paljon. Kesäkuussa nimittäin serkkuni sai valitettavasti osansa hormonihoitojen aiheuttamasta tunnemyräkästä. Lyhyesti sanottuna – kilahdin ja ilmoitin jättäväni häät väliin. Kaikkineen kurja sotku, joka onneksi selvisi. Pyysin kilahdustani anteeksi, kerroin lapsettomuushoidoista ja stressikertoimesta. Sain serkultani viestin, jolle vollotan edelleen. ”Hei! Toki huolitaan, jos vaan pääset. Kaikki on anteeksi annettu ja asia on minun puolestani kunnossa.” Kukaan muu kuin serkkuni ei varmasti olisi ollut yhtä lempeä. Hän onkin eriskummallisen lämpimällä sydämellä, vahvalla sylillä ja armollisella pitkämielisyydellä varustettu.
Jännitin sukulaisten tapaamista. Viime viikolla nimittäin kirjoitin Facebookissa ensimmäistä kertaa lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista tunteista avoimesti. Jokainen serkku on tekstin lukenut. Toisaalta olen siitä iloinen, en arvellutkaan saavani sen jälkeen ainuttakaan ”nokoskasteillälisäännytään”-kommentteja.
Jännitin myös sitä, että jouduin menemään juhlaan ilman Miestä. Miehen jalat eivät pidä helteestä, ne turpoavat. Lähes 500km:n edestakainen matka, liikkuminen keskiaikaisessa kirkossa ja siirtymät juhlapaikalle olisivat olleet pyörätuolin kanssa vaivalloisia ja päivä tuolissa liian pitkä istuttavaksi. Menin juhlaan vanhempieni kyydillä (onneksi ajoin!). Ja jälleen muistin, mikä ihana asia on oma auto. Äiti hermoili takapenkillä, isä räpelsi navigaattoria sillä innolla, että virtapiuhaan tuli joku kosketushäiriö. Onneksi lapsella oli laastareita kassissaan ja laastareilla saatiin pielavetiset navigaattoriin. Juhlavaatteet oli tarkoitus vaihtaa jollain metsätien pätkällä, mutta koska emme päässeet pätkästä kaikkia tyydyttävään lopputulokseen (lato liian lähellä, golfkenttä vastapäätä, mökkitien puomi kiinni, pellolla saattaa olla ampiaisia, rankapinoissa voi olla kyitä…) niin voimallisen huutokonsertin säestyksellä juhlatamineet vaihdettin paikallisen autogrillin pihassa muutaman paikallisen kummastellessa perhedraamaa.
Vihkikirkon pihalla näin sukulaiset. Lämpimiä halauksia, lämpimiä katseita. Vihkitilaisuus oli kaunis, morsiusmessu oli parin näköinen. Morsian oli kaunis, sulhanen komea. Vihkitilaisuuden aikana istuin veljentyttöni vieressä, nyyhkittiin kilpaa liikutuksesta.
Vihkimisen jälkeen toinen tädeistäni harmitteli sitä, että ei tullut ottaneeksi vanhoja vauvanvaatteita mukaan – olisin saanut ne hänen mielestään penkoa. Täti tiesi hyvin kesäkuisen keskenmenon, kommentti tuntui iskulta palleaan. En sanonut mitään, kävelin huulta purren pois. Ajattelematon kommentti, ei varmaankaan pahalla sanottu. Itkukynnyksen se kuitenkin laski olemattomiin.
Hääjuhlassa sain onneksi istua oman perheeni ja yhden serkun perheen kanssa. Kaikkein hirveintä on minun mielestäni olla häissä, jossa pakotetaan tutustumaan ventovieraisiin ja varsinkin, jos istutetaan ainoana ventovieraaseen pöytään. Kiusallisinta on olla vieraiden katseiden alla ja vastata kyselyihin siviilisäädystä, perheen koosta, lapsista ja niiden hankkimisesta. En olisi myöskään halunnut selittää Miehen poissaoloa mitenkään tarkemmin. Onneksi ei vieraille tarvinnutkaan. Tunsin oloni riittävän ulkopuoliseksi, kun vanhemmat esittelivät toisilleen itseään ja lapsiaan ja keskustelivat yösyöttöjen määrästä tai päivähoitomaksuista.
Meidän pöydässämme serkkuni nelivuotias otti lämpimästi kontaktin. Hymyili, nousi tuoliltaan ja kumartui minuun päin. Seuraavassa hetkessä ilmoille pärähtikin kuuluva käsipierun pärinä, jota seurasi hervoton naurunpyrskähdys koko pöytäkunnalta. Neiti toisti tämän ja kiipesi sen jälkeen syliin muina neitokaisina. Vaikka edellisestä näkemisestä oli pari vuotta, ei neiti ollut moksiskaan. Jää oli murrettu. :)
Meidän serkusparvestamme minä ja Mies, vastavihitty serkkuni vaimoineen sekä serkun veli puolisoineen olemme ainoat lapsettomat pariskunnat. Yleensä aina on spekuloitu sitä, kenellä on seuraavaksi pulla uunissa ja kuka sisaruksista (isäni ja kaksi tätiäni) saa eniten lapsenlapsia. Nyt kukaan ei kysynyt. Eikä se haitannut, tuntui ennemminkin hyvältä. Lyhyissä keskusteluissa muiden kanssa selvisi se, että kotiarki työllistää ja lapset ovat maailman ihanimpia asioita. Hoitovapaa, äitiysloma, lasten kasvu, leikkipuistojen telineet ja tautiepidemiat käytiin läpi. Miespuoliset serkut kilpaa kiittivät puolisoitaan ihanista lapsista, ihanasta kodista ja ihanasta elämästä. Kysymykseen ”mitäs teille kuuluu” vastasin lyhyesti olevani onnellisesti vielä lomalla. Aina lähtöhalauksiin asti. Yhden serkkuni vaimo otti fb-päivityksen puheeksi. Pyysi anteeksi sammakoitaan, mitä on saattanut sanoa ja oli pahoillaan kohtaamistani kommenteista. Kyyneleet silmissä selitin aiheen vaan olevan arka ja sanoin, että hoitokierros on jälleen alkamassa. Osa serkuista oli selkeästi vaivautuneita avautumisestani, eivätkä osanneet sanoa mitään. En sitä odottanutkaan.
Joskus aikaisemmin olen peitellyt omaa elämääni paljonkin. Nyt asetin itse rajaa siinä, mitä haluan kertoa ja miten. Kummallista on se, miten kipeää asiasta puhuminen kuitenkin tekee – saa kyyneleet hetkessä silmiin ja sitä kautta vaivaannuttaa kanssaihmiset. Kuitenkin minä olen se sama serkku, jonka kanssa on mato-ongittu, syöty lettuja, poimittu mustikoita, leikitty sotaa ja istuttu saunanlauteilla. Lohdullista oli huomata se. Serkkujen (ainakaan valtaosan) silmissä minun arvoni ei riipu saaduista lapsista, vaan jostain vallan muusta.
Kotimatkalla nielin itkua veljen perheen kanssa ajaessani. Takapenkin täyttivät ihanat, rakkaat äänet.
Olin yllättynyt siitä, miten helpolla selvisin. Ja että selvisin.
Nyt olen väsynyt. Istun keinussa. Taidan hakea siskonpoikasen sylikaveriksi tätilään.