miten kukaan voi olla noin rakas?

Olen tekemässä lähtöä osastolle. Valvoin kolmeen ja heräsin viideltä. No, nyt on talo siivottu ja vessat pesty ja Miehelle petivaatteet vaihdettu.

Tuossa tuo rakas torkkuu olohuoneen lipastoa vasten. Kolmea sohvan pikkutyynyä vasten, levollisesti. Tuossa istuessaan on niin kaunis. Komea. Täydellinen. Mitä väliä on sillä, että istuu pyörätuolissa? Mitä väliä on sillä, etteivät jalat aina kanna? Hänellä on vahvat hartiat, ruskeat hiukset, miehekkäät kasvot. Silmät ovat kiinni – nuo jäänsiniset silmät, joiden katsetta ei ole muualla. Missään muualla. Silmät, joiden katseessa on rakkautta, toivoa. Ilkikurisuutta, hupsutusta. Huolta ja kipua. Silmät, joihin katsomalla jalat menevät veteliksi ja sydämessä pamppailee ja joiden pelkkä yksi katse saa sisällä vellovan huoli- tai ahdistusmyrskyn laantumaan. Tyynyjen päällä lepäävät ihanat, hellät kädet. Kädet, jotka ovat niin monta kertaa silittäneet, ottaneet kiinni, tukeneet, yölläkin kieriskellessäni taputelleet minua unissaan levollisemmaksi.

Itku silmässä häntä katselen, vaikea jättää tänne. Ja mennä itse sinne.

Miten joku voi olla noin uskomattoman rakas? Äärirakas.