saattaen ajasta iäisyyteen

Mediassa on kohistu tämän vuoden Yhteisvastuu-materiaalista. Keräyskohteena Suomessa on saattohoidon kehittäminen. Jokainen elämä päättyy joskus. Jokainen kuolee. Ei sitä voi sivuuttaa eikä sitä pääse karkuun.

Minä koen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut olla saattamassa kumpaakin mummiani taivasmatkalle. Olen saanut istua vuoteen vieressä, silittää hauraiksi käyneitä käsiä, hopeanharmaita hiuksia. Halata heikoksi käynyttä kehoa, pitää lähellä omaa kehoani. Antaa pusuja. Muistella yhdessä vietettyjä hetkiä. Ja kiittää. Olen saanut kiittää siitä elämästä, jonka olemme yhdessä eläneet. Olen kiittänyt niistä neuvoista, mitä olen saanut ja kaikesta siitä rakkaudesta ja tuesta, jonka piirissä olen saanut kasvaa. Olen myös saanut itkeä yhdessä. Yhteisen elämäntaipaleen loppumista. Sitä, missä kaikessa mummini eivät enää ole kanssani.

Olemme luopuneet yhdessä. Päästäneet vähitellen irti. Saattaneet matkalle, jonne me emme voineet lähteä mukaan.

Muistan, kuinka toinen mummini oli jo niin heikossa kunnossa, ettei enää pysynyt juuri tajuissaan. Siinä minä istuin, silitin, itkin. Halasin ja sanoin, kuinka on hän minulle rakas. Silloin mummi avasi silmänsä ja sanoi: ”Minä olen aina rakastanut sinua ja aina rakastan. Ei se lopu.”

Ja miten oikeassa hän olikaan! Miten oikeassa molemmat olivat! Ei rakkaus lopu. Se muuttaa muotoaan, mutta ei häviä.

Tiedän, että mummini ovat olleet etuoikeutettuja saadessaan lähteä rakkaidensa keskellä. Liian moni kuolee yksin ilman silittäviä käsiä tai ketään, joka olisi vierellä. Tämän vuoden keräyksellä koulutetaan vapaaehtoisia saattohoitajia, jotka olisivat heitä varten, joilla ei ole ketään.

Lähdön hetkellä kenenkään ei kuuluisi olla yksin.